Listahitti – tai sitten ei

Tyttöbändin muisteltu ja kuviteltu saaga jatkuu. Soittajien nimet muutettu. Vuorossa treenikämppä numero kaksi (vai oliko se jo kolme?): Annankatu kuusi.

Keittiökalustemyymälän alakerta käy bändille ahtaaksi. Siellä voi harjoitella vain arki-iltaisin kaupan sulkemisajan jälkeen. Sen tilat eivät sovellu esiintymisen harjoittelemiseen, koska siellä ei mahdu seisomaan kunnolla. Eikä siellä voi säilyttää soittimia, vaan ne on kannettava aina mukana.

Tytöt lähestyvätkin Annankatu kuuden vahtimestaria ja kyselevät, löytyisikö nuorisotoimintaan, teatterin, elokuvien ja musiikin harrastamiseen perustetusta talosta jokin nurkka myös heille. Vahtimestari pitää tytöistä ja lupaa heille pienen huoneen – no huoneen ja huoneen, oikeastaan kyse on komerosta. Tytöt ovat kuitenkin innoissaan omasta treenikämpästä, vaikka pienestäkin. Heistä on myös hauskaa päästä osaksi muuta Annankatu kuudessa treenaavaa bändiyhteisöä.

Annankatu kuuden piha loppukesästä 2021

He maalaavat komeronsa vaaleanpunaiseksi ja kiinnittävät sen seiniin sinitarralla söpöjen poikien kuvia, itse otettuja ja lehdistä leikattuja. Tyttö tuo mukanaan valokuvia, joita on ottanut konserteista ja festivaaleilta. Niissä kaikissa on nuoria miehiä, sillä tyttöbändejä ei juurikaan esiintymislavoilla näkynyt. Hän oli leikannut lehdestä kuvan, jossa Jim Morrison poseeraa hiukset pörröisinä ja ylävartalo paljaana. He laittavat soittimensa huoneen nurkkaan. Huone on liian pieni, jotta he kaikki mahtuisivat soittamaan siinä yhtä aikaa. Siksi he menevät treenatessaan suureen saliin soittamaan.

1980-luvun alun nuorista miehistä ehdottomasti söpöin oli Imperiet-yhtyeen keulakuva Joakim Thåström (oikealla). Kuva Suistomaan Soittopäiviltä kesällä 1983.

Annankatu kuusi on paikka, jota kaupunki tarjosi nuorisolle, kun vanha ja valloitettu Pelmu-talo osoittautui liian huonokuntoiseksi ja vaaralliseksikin. Vanhasta Pelmu-talosta poiketen Annankatu kuudessa toimivat sähköt ja siellä on vessakin. Yläkerrassa harjoittelevat Teatterinuoret ja alakerrassa bändit. Anniksen – kuten käyttäjät alkoivat sitä kutsua – sali on iso ja mustaksi maalattu (tarkkasilmäisimmät huomasivat, että musta taittoi vähän vihreään). Kun salin keskelle laittaa tuoleja riviin ja näyttämölle valkokankaan, siitä tulee elokuvakerho. Kun sali täyttyy korviahuumaavasta musiikista sekä yleisöstä, joka kulkee edestakaisin, ulos ja sisään, nojailee seiniin tai tanssii lavan edessä, kyseessä on keikka. Kun lavalla on neljä tyttöä soittimineen, on vuorossa Lasten ristiretken sunnuntaiaamun treenit.

Annankatu kuuden sisäänkäynti loppukesällä 2021

Tyttöjen treeneissä ei ole yleisöä, koska he harjoittelevat silloin kun muut vielä nukkuvat tai ovat vasta heräilemässä. Vain vahtimestari on paikalla avaamassa ovet ja siivoamassa. Hän harjaa laiskasti hiekkaa, tyhjiä tölkkejä ja tupakantumppeja eteisessä. Edellisen illan keikan jäljiltä lattiat ovat tahmaiset, vessa tukkoon oksennettu ja tuhkakupit tursuavat pöydille.

Kun kello tulee kaksitoista, bändin tytöt kantavat soittimensa saliin. Kaikki tarvittava kulkee kerralla muovikassissa: Ksylofoni, jonka harmaat, metalliset kielet on kiinnitetty puukehikkoon ja jonka ääni on kimeä ja metallinen, eikä pehmeä. Anttilan lastenosastolta ostetut pienet, muoviset ja terävästi rahisevat marakassit (sininen ja punainen) ja kimeästi kolahtelevat, niin ikään muoviset, kapulat. Ulkomaanmatkalta tuliaisena tuotu pehmeä-ääninen, laiskasti rahiseva marakassi, jonka vaaleanpunaisessa vatsassa tanssii flamenco-tanssija pitkässä röyhelömekossaan ja jonka puinen varsi on sileäksi hiottu. Tummanruskeasta puusta veistetty nokkahuilu, jonka ääni soi pehmeänä, mutta vähän liian arkana. Tädiltä peritty punainen melodika, jonka suuosa on haljennut ja jonka korkeimman äänen näppäin on irronnut. Triangeli on sellainen kuin triangelit ovat: kolmioksi taivutettu metallipuikko varustettuna ripustuslangalla, josta täytyy pitää kiinni napakasti, ettei triangeli heilu holtittomasti, mutta kevyesti, etteivät sormet vaienna soittimen ääntä. Guiro, puinen, ontto kurkku, jonka paksuin osa on terävillä laineilla ja jota raavitaan puisella puikolla ja jota ei juuri koskaan käytetä, koska sen ääni on liian hyökkäävä. Pieni, metallinen munniharppu, jota ei voi soittaa, koska se kutittaa sietämättömästi huulia. Tukholmasta tuotu kimakkaääninen tinapilli, jonka käyttötarkoitus on tuntematon, mutta joka näytti kaupassa kivalta. Pieniä kiliseviä ja kolisevia esineitä ja koruja, joita voidaan ehkä joskus tarvita. 

He asettavat soittimensa lattialle odottamaan. Ne ovat pieniä, hiljaisine äänineen. Tytöt eivät tarvitse sähköä, ei mikrofoneja, eikä äänenvahvistimia. Sähköiset soittimet eivät sopisi heidän tyyliinsä, jota paikallislehden toimittaja nimittää jutussaan naiivipopiksi. Ehkä hän tarkoittaa sillä melodioiden yksinkertaisuutta tai heidän lapsenomaisen vilpitöntä asennettaan, tytöt eivät tiedä, mutta päättävät tulkita sen kehuksi.

Lasten ristiretki Annankatu kuuden pihassa kesällä 1982. Kuva: Marianna Laiho

Treenien alussa Roosa virittää varmoja otteita tavoitellen kitaraansa ja hyräilee samalla laulumelodiaa. Sylvia pulputtaa taukoamatta omia juttujaan, hakee tasaista rytmiä bongorummuistaan mutta kadottaa sen nopeasti. Samaan aikaan Tyttö kävelee syrjemmälle, kädessään pehmeästi soiva, puinen nokkahuilu. Hän soittaa sitä hiljaa itsekseen odotellen muiden valmistautumista. Jos hänen kädessään olisi kitara, soittoa voisi sanoa jammailuksi. Mutta hänellä on huilu, jolla hän vain lurittelee niillä muutamalla äänellä, jotka osaa.             

Tyttö tapailee melodiaa, etsii ääniä, jotka sointuvat kauniisti yhteen ja muodostavat kokonaisuuden. Hänkin haluaa osata tehdä biisejä. Ja yhtäkkiä hän löytääkin lyhyen melodianpätkän, joka on kaunis ja tarttuva. Tyttö on varma, että siitä tulee hyvä biisi, kaikkien ihailema. Hän hykertelee itsekseen ja soittaa melodiaa uudelleen ja uudelleen. Tästä tulee hittibiisi, joka myy miljoonia. Nyt heistä tulee kuuluisia. Enää pitää vain keksiä sanat.                                                                                                                                                          

Mutta sanoja tapaillessaan hän tajuaakin, että melodia on jo ennestään tuttu. Se on kaikkien tietämän Uriah Heepin Lady in Black -biisin väliosa: naa-naa-naa-na-na-naa-na-na-naa. Joku muu on keksinyt melodian jo aikaisemmin, Tyttö harmittelee. He eivät voikaan käyttää sitä, kaikki tunnistaisivat sen heti. Tyttö on harmissaan, kun haavekupla puhkeaa heti kun hän oli saanut sen rakennettua. Hän menee takaisin toisten joukkoon ja he alkavat soittaa tuttuja kappaleitaan.

Tyttö ei kerro muille, että he menettivät juuri ensimmäisen listahittinsä.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.