Juhlaesitelmä: Kirjallisuus, kriisit ja traumat

Juhlaesitelmä, jonka pidin Eeva Joenpelto 101 vuotta -seminaarissa, Sammatin koulussa, 18.6.2022

Hyvä juhlayleisö,

Olemme viime vuosina saaneet kokea pitkään jatkuneen pandemiakriisin, joka on aiheuttanut meille ahdistusta, pitkään jatkuneen eristäytymisen, sairauden pelon, vakavan sairastumisen ja ehkäpä jopa läheisen menettämisen vuoksi. Vaikka yhteiskunta on jo avautunut ja rajoituksista on luovuttu, riskiryhmiin kuuluvilla ja heidän läheisillään kriisi ja ahdistus jatkuvat edelleen. 

Vaikka globaali pandemia olisi aivan mainiosti riittänyt sukupolvikokemukseksi, saimme helmikuussa kokea toisenlaisen, edelleen jatkuvan kriisitilanteen Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Suomessa tilanne herätti ahdistusta erityisesti niiden keskuudessa, jotka vielä itse muistivat sen ajan, kun Suomi kävi sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Mutta meissä sodan jälkeen syntyneissäkin sukupolvissa tilanne herätti ahdistusta, pelkoa, jopa kauhua. 

Oli kyse sitten maailmanlaajuisista, kansainvälisistä, kansallisista tai yksittäisen ihmisen elämää ravisuttaneesta kriisitilanteesta, ihmisten pitää aina yksilöinä etsiä keinoja tulla toimeen ahdistuksen kanssa, uudessa tilanteessa. Eri ihmisillä on erilaisia selviytymiskeinoja.

Joku hankkii mahdollisimman paljon tietoa, jotkut käyttävät virallisia ja yleisesti hyväksyttyjä lähteitä, toiset kaivautuvat epävirallisiin, dis- ja misinformaatiota levittäviin lähteisiin. Toiset käsittelevät asioita puhumalla läheistensä kanssa. Toiset keskittyvät omaan arkeensa ja sen hoitamiseen, pyrkivät pitämään erillään ne asiat, joihin voivat vaikuttaa ja ne asiat, joihin eivät voi vaikuttaa.

Yksi selviytymiskeino on kirjoittaminen. Monet pohtivat tilannetta ja omia tuntemuksiaan jatkamalla päiväkirjan kirjoittamista tai aloittamalla sellaisen. Kun koronapandemia alkoi, minä olin yksi niistä, jotka ryhtyivät kirjoittamaan pandemiapäiväkirjaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kokosi näitä päiväkirjoja kokoelmiinsa ja ne tarjoavat paljon arvokasta tietoa siitä, miten suomalaiset käsittelivät yllättävää ja täysin ennen kokematonta tilannetta. 

Päiväkirjan kirjoittaminen ei edellytä analyyttistä mieltä ja globaalia näkökulmaa. Koronapäiväkirjat kertoivat kodin arjesta, päivästä päivään samanlaisina toistuvista päivistä, eristäytymisen aiheuttamista toimenpiteistä, etätyön ja etäkoulun hankaluuksista, päivittäisistä kävelylenkeistä ja rituaalin tavoin toistuvista hallituksen koronaselontekojen seuraamisesta. 

Pandemian alkaessa kirjoittamisen ammattilaiset kirjoittivat myös. He kirjoittivat yksityisiin päiväkirjoihinsa, mutta myös julkaisivat tekstejään. Julkaistuja teoksia on syntynyt jo useita, niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Maailman ensimmäinen pandemiakirja oli italialaisen fyysikko-kirjailija Paolo Giordianon Tartunnan aikaan, jonka hän kirjoitti viikossa helmi–maaliskuun taitteessa 2020 seuratessaan tartuntoja ilmaisevia lukusarjoja. Itse sain lukea teoksen suomennoksen jo huhtikuussa. Kirjoitin goodreads-kirjapalveluun lukukokemuksestani ja teoksen tuomasta toivosta ja lohdusta: 

Pieni, suuri kirja tarkastelee viruksen aiheuttamaa epidemiaa samaan aikaan, kun se on laajenemassa pandemiaksi ja räjähtämässä käsiin nimenomaan Italian pohjoisosissa. Näkökulma on paitsi yksittäisen kansalaisen myös fyysikon ja matemaatikon: virus etenee matemaattisen vääjäämättömästi ja matemaattisesti se on myös mahdollista pysäyttää: katkaisemalla tartuntaketjut eli pysymällä sisällä ja välttämällä kontakteja. Teoksen aihe ja asia ovat tuttuja mutta näkökulma jotenkin rauhoittava. Teoksen lopussa kirjoittaja pohtii aikaa ja arkea samalla kun näkee kalenterinsa tyhjentyvän tapaamisista ja tapahtumista. Myös me ei-matemaatikot vietämme päivämme laskemalla monenlaisia asioita: eristyksen kestoa, päivittäisiä tartuntoja, tehohoitopotilaita, kuolleita, menetettyjä tuloja, peruutettuja tapaamisia, mutta erityisesti sitä epävarmaa päivien lukumäärää, joka on vielä edessä ennen hätätilanteen väistymistä.

Kirjoittamani kirja-arvio Goodreads-palvelussa

Suomessa koronapäiväkirjoista julkaisivat teoksia useat toimittajat ja kirjailijat, kuten Saska Saarikoski, Annastiina Nykänen ja Panu Rajala. Merete Mazzarellan Syksystä syksyyn -teos kuvaa aikaa vuoden 2019 syksystä vuoden 2020 syksyyn. Hänen päiväkirjatekstinsä heijastavat miltei kenen tahansa ikääntyneen tuntemuksia tilanteessa, jossa erityisesti yli 70-vuotiaat eristettiin muusta ihmiskunnasta. Turkulaisen opettaja Mika Lamminpään Koronapäiväkirja-teos on ehkä samastuttavampi vielä työelämässä toimivalle ihmiselle. Tunnettujen kirjailijoiden tuottama Kevät ilman kosketusta -antologia kuvaa fiktion keinoin sitä, miten toteuttaa seksuaalisuuttaan eristyksen aikana. Romaanikirjailija Juha Itkosen Kaikki oli heidän -romaanissa eletään tulevaisuudessa, jossa tämän päivän koronapandemian aiheuttamat hankaluudet tuntuvat pieniltä ja viattomilta. 

Kansainvälisesti pandemiaa, sen taustoja ja siitä ulospääsyä sekä koronavirusta ja viranomaistoimenpiteitä on ehditty käsitellä lukemattomissa fiktiivisissä ja tietoteoksissa, eikä loppua näy. Uusia teoksia odotellessa luettiin tekstejä, jotka auttoivat ymmärtämään, mistä on kysymys. Erityisesti vuoden 1918 espanjantaudiksi nimettyä pandemiaa sekä viruksia ja niiden toimintaa käsittelevät teokset olivat suosittuja. 

Romaani- ja tietokirjailijat jäsensivät pandemiaa koskevia ajatuksiaan ja kokemuksiaan kirjoittamalla, ja me lukijat koimme lukiessamme erilaisia samastumisen tai etääntymisen kokemuksia. Tiedon saaminen pandemiasta, viruksesta sekä siitä, miten monenlaisin tavoin niihin voivat ihmiset reagoida, auttoivat jäsentämään omaa ajattelua ja jaksamaan eteenpäin.

Tänä keväänä Venäjän hyökätessä Ukrainaan monien ahdistus purkautui kirjoittamalla. Itse osallistuin samana päivänä kirjoittamisryhmään, jossa paitsi puhuimme asiasta, itkimme vähän ja myös kirjoitimme siitä. Yhdessä kirjoittaminen rauhoitti. Tunteiden ja tuntemusten sanoittaminen auttoi käsittelemään niitä. Kirjoitin muistikirjaani:

Voiko tänään tehdä muuta kuin seurata sotauutisia sydän kylmänä – oikeasti, vasen kylki ja rinta tuntuvat raskailta, epävakailta – ja kirjoittaa siitä, miltä tuntuu. Lukemiseen keskittymiskyky ei riitä. Vaikka nukuin syvää, levollista unta (jossa kyllä vaani hämähäkki paksuine, pitkine jalkoineen) on nyt pään ympärillä vanne ja otsaa kiristää, hartiat ovat jäykkinä ja silmät turvoksissa. Kirkkaiden, aurinkoisten päivien jälkeen ulkona hanget ovat sulaneet harmaiksi, kävelytiet ovat yhtä jääkenttää. Voimakas tuuli riuhtoo puita ja riepottelee irtonaisia tavaroita pihassa. Sää heijastaa tunteita nyt, eikä päinvastoin kuten yleensä.

Muistikirjaani kirjoittama muistiinpano 24.2.2022

Pakenin sodan herättämää ahdistusta myös turvakirjojen pariin. Luin harmitonta ja rauhoittavaa, väkivallatonta viihdekirjallisuutta, kuten historiallista draamaa tai kuuntelin tarinallisia tietokirjoja, jotka veivät ajatukset pois tästä päivästä ja sen kauhuista. Kaikilla meillä on turvakirjoja, -elokuvia ja televisiosarjoja, joiden puoleen käännymme silloin, kun olemme sairaita, uupuneita tai ahdistuneita. Samalla kun luin, käsittelin pelkojani myös kutomalla, mutta se on aivan toisen tilaisuuden aihe. 

Turvakirjallisuus vie ajatukset pois ajankohtaisesta kriisistä. Mutta tarvitsemme myös kirjoja, jotka auttavat meitä ymmärtämään, mitä tapahtuu. Ukrainan sota on vielä niin tuore, että sitä koskevaa kirjallisuutta ei ole julkaistu. Itse odotan kovasti elokuussa ilmestyvää, toimittaja Markus Leikolan esseeteosta Sodan ja rauhan kronikka, jossa hän tarkastelee Ukrainan sodan vuosisataisia taustoja ja käänteitä.

Suomessa on luettu juuri nyt paljon Vladimir Putinia sekä Venäjän ja Ukrainan historiaa käsitteleviä tietoteoksia, ja odotetaan pian ilmestyviä Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyiä kuvaavia elämäkertoja. Lisäksi on luettu Ukrainaa käsitteleviä tai ukrainalaisten kirjailijoiden kirjoittamia romaaneja; monet taiteilijat, joita olemme pitäneet venäläisinä, ovatkin osoittautuneet Ukrainassa syntyneiksi.

Erityisen koskettavia ovat olleet ukrainalaissyntyisen, mutta Valko-Venäjällä asuvan, vuoden 2015 Nobel-palkitun toimittaja-kirjailija Svetlana Aleksijevitšin haastatteluihin perustuvat yhteisöromaanit, Neuvostoihmisen loppuSodalla ei ole naisen kasvoja sekä Tshernobylistä nousee rukous, jotka tarkastelevat neuvostoihmistä, toista maailmansotaa sekä Tshernobylin vuoden 1986 ydinvoimaonnettomuutta ja sen jälkiseurauksia.

Tshernobyl palasi kollektiiviseen muistiimme, kun sodan alussa venäläiset sotilaat valtasivat alueen. Se nosti esiin myös kriittisen tärkeän asian: venäläiset sotilaat eivät ilmeisesti tienneet Tshernobylissä tapahtuneesta onnettomuudesta eivätkä siitä, että alue on edelleen pahasti saastunut. Näin nopeasti asiat, merkittävätkin, voivat kadota muistista ja tietoisuudesta. Se tekee vaikkapa Tshernobylistä nousee rukous -teoksen merkityksen entistäkin tärkeämmäksi. Teos auttaa meitä muistamaan ja estää unohtamasta, ja toivottavasti myös toistamasta tehtyjä virheitä. 

Kirjallisuudesta ja kriiseistä puhuttiin myös paneelikeskustelussa, jossa olivat mukana äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori, kirjabloggari Kirsi Hietanen (Kirsin kirjanurkka -blogi) sekä kirjallisuudentutkija Silja Vuorikuru, jonka esikoisromaanissa Kultalintu, mustasulka Tshernobylin ydinvoimaonnettomuudella on keskeinen asema. Kuva: Kaisa Rinne

Kirjailijoilla onkin ensiarvoisen tärkeä tehtävä toimia ihmiskunnan ja kansakuntien muistina ja tulkitsijoina. Vaikka historialliset tapahtumat ja kriisit luonnollisesti kirjataan arkistoihin ja kirjoitetaan tietokirjoihin, ne tulevat ymmärretyiksi ja käsikosketeltaviksi nimenomaan kaunokirjallisessa muodossa, sanataiteena. Me samastumme Suomen sisällissodan ja sen jälkiselvittelyiden kauhuihin tai toisen maailmansodan taisteluihin rintamalla ja kodeissa lukiessamme niistä Väinö Linnan, Sirpa Kähkösen ja muiden kirjailijoiden tulkintoina. Fiktiivisten henkilöhahmojen myötä tapahtumat tulevat meille eläviksi. Ja vaikka romaanit eivät ole historiankirjoitusta, tarjoavat ne meille ikkunan siihen, minkälaista on ollut.

Tämän tilaisuuden syntymäpäiväsankari, Eeva Joenpelto ei romaaneissaan juuri kuvannut kriisejä, kuten sisällissotaa, espanjantautiepidemiaa tai toista maailmansotaa. Hän kuvasi kriisien jälkeisiä aikoja: sisällissodan jälkeisiä 1920- ja 1930-lukuja, toisen maailmansodan jälkeisiä vaaran vuosia, 1990-luvun laman jälkiseurauksia. Joenpelto keskittyi kuvaamaan erilaisia tapoja selviytyä kriiseistä, ja myös sitä, miten kaikki eivät selviytyneet.

Marja Kasken tämän tilaisuuden alussa esittämä Gröönrooskan monologi ja koko Eeva Joenpellon Lohja-sarjan ensimmäinen teos, Vetää kaikista ovista, avaa ikkunan sisällissodan jälkeiseen kahtiajakautuneeseen kansakuntaan. Se kuvaa nälkää, sairauksia ja kärsimystä, jota hävinnyt osapuoli koki, mutta myös niitä sodan verisiin jälkiselvittelyihin liittyviä ristiriitaisia tunteita, jotka vallitsivat voittajien puolella. Teos viittaa lyhyesti myös pandemiaan, espanjantautiin, johon Gröönrooskan nälkiintynyt Hilja-tytär menehtyy.

Näyttelijä Marja Kaski esitti tilaisuuden alussa koskettavan Gröönrooskan monologin

Lohja-sarja kuvaa erilaisia tapoja selviytyä: Salme Hänninen ja hänen Mari-piikansa pyrkivät elämään arkeaan niin hyvin ja oikein kuin mahdollista; Tilta ja hänen Vieno-poikansa sekä myöhemmin myös Hännisen ylioppilastytär Anja saavat voimaa ideologiasta, kommunistisen vallankumouksen tai maltillisemman sosialidemokratian aatteista; kauppias Oskari Hänninen ja kauppamies Matti Reima näkevät kriisit mahdollisuuksina kasvattaa omaisuuttaan ja kerätä taloudellista hyötyä sieltä missä sitä on saatavissa. Erityisesti teossarjan ensimmäisen osan Eeva Joenpelto kirjoitti omien, elämää ravistavien, henkilökohtaisten kriisiensä jälkeen. Hän kirjoitti selvitäkseen avioerosta ja lapsensa kuolemasta. Siksi teoksessa on näkyvillä hänen tunteittensa voima ja vimma.

Kriiseistä selviämisestä Joenpelto kirjoitti useissa teoksissaan. Nostan tässä lyhyesti näkyviin yhden esimerkin:

Vuonna 1951 julkaistussa Veljen varjo -romaanissa on Joenpellon tuotannosta tuttuja teemoja: asemakaupunki, toistensa kanssa vastakohtainen veljespari, äidin ja lapsen symbioottinen suhde sekä vetäytyvä asemapäällikkö-isä. Teoksessa vanhempi veli on kaatunut rintamalla, nuorempi elää nuoruuttaan ja kasvaa miehuuteen kotona, jossa erityisesti äiti on omistanut elämänsä esikoispoikansa suremiseen ja palvontaan – ja on tyystin unohtanut pojan hankalan käytöksen ja ongelmat. Nuorempi poika on rampa ja kaikin tavoin veljeään huonompi ja joutunut aina elämään parempana pidetyn veljensä varjossa. Äiti on tavallaan syyllistänyt häntä siitä, että hän on elossa, kun paremmin elämän ansainnut poika on kuollut. Romaanissa on myös kaatuneen veljen kanssa sota-ajan pika-avioliiton solminut leski, joka ei oikeastaan koskaan oppinut tuntemaan puolisoaan, eikä siksi osaa häntä surrakaan niin syvästi kuin vainajan äiti toivoisi ja edellyttäisi. Romaani pohtii siis surua ja suremista, miten eri tavoin eri ihmiset käsittelevät menetystään. Joenpelto kirjoittaa, miten kaikkein suurinta surua voi käsitellä:

Toista oli ennen, silloin kun tämä rata rakennettiin ja elämä vasta oikein alkoi, kun keltaiset lautajunat ajoivat toisiaan takaa ja aina oli sahalla tapuli odottamassa. — Silloin ei kukaan ajatellut elämänlankoja ja lehtimajoja ja soran haravoimista. Ne tulivat vasta myöhemmin, kun saha kuivui kokoon ja pojat kasvoivat. Ja Esko kaatui ja haudattiin ja tuotti vanhemmilleen surun, joka ei tosin ollut ensimmäinen eikä ainoa, mutta suurin kuitenkin, niin suuri, että sen varjoon hävisivät kaikki entiset.

Kun tuota kaikkea ajatteli, kuollutta asemaa ja kuollutta poikaa, kaikkia nurin kapertuneita unelmia, tuli joskus tuskastuttava olo, aivan kuin olisi tehnyt jonkin peruuttamattoman virheen, lähettänyt junan väärälle raiteelle tai jättänyt vaihteen kääntämättä. Ja täytyi äkkiä nykäistä ajatukset johonkin pieneen, yksinkertaiseen, alkeelliseen asiaan – ajatella esimerkiksi ruista tuolla pappilan pellolla radan toisella puolella. Nytkin siinä tähkät jo kumartelivat raskaina ja ruiskukat kurkottivat siniset tähtipäänsä pystyyn ja koettivat saada osansa auringosta nekin. Keltainen taivas ja siniset tähdet.

Eeva Joenpelto 1951, Veljen varjo

Luonnosta suomalaiset lähtevätkin usein hakemaan lohtua ja tukea ahdistuksessaan. Luontoon ja vuodenkiertoon kiinnittyviä metaforia Joenpeltokin usein käytti. Hän esimerkiksi määritteli huhtikuiksi sellaiset ajat, ”jolloin vanha on hävitetty, jolloin ihmisiä koetellaan, jolloin tuntuu siltä, ettei mitään enää koskaan tule”. Huhtikuut ovat tyhjiä kohtia, alkuja ja ankeuksia, joista taas lähtee versoamaan uutta kasvua. Joenpelto näkee jokavuotisen huhtikuun koettelemuksena, jota kuitenkin tarvitaan, jotta elämä voisi kasvaa: ”Sellainen ihminen, jolla ei ole yhtään epäonnistumista, ihminen jota ei kolhita, ei voi ymmärtää mitään.” Joenpellon omassa elämässä huhtikuita riitti.

Joenpelto ei kirjoittanut romaaneissaan suoraan oman elämänsä kriiseistä, ahdistuksista ja kipupisteistä, vaan etäännytti ne aina yhteiskunnallisiin kehyksiin ja romaanin maailmaan. 

Yksilöllinen kriisi asettuu yhteiskunnallisiin kehyksiin, joskin omalla tavallaan, myös aivan tuoreessa, tämän kuun alussa ilmestyneessä, kirjallisuudentutkija Hanna Meretojan esikoisromaanissa Elotulet. Romaani tapahtuu ja on kirjoitettu pandemian varjostamassa maailmassa. Sitä Meretoja kuvaa näin:

MERI KATSOO tyynesti, kun kulkutauti leviää maanosasta toiseen. Vesi sitoo kiertokulkuunsa elävät ja kuolleet. Se soljuu omia reittejään, välinpitämättömänä ihmisten yrityksille kahlita sitä. Maankamaran vavahtelu vaimenee, kun ihmisiä ja heidän kulkuvälineitään on vähemmän tärisyttämässä sitä. Rauha levittäytyy kallioiden uumeniin. Risteilyalukset jäävät satamiin. [Meren yllä kajahtaa merilintujen moniääninen konsertti: vet-ten yli kirii kiislan rähinä, mustalinnun vihellys ja sepelhanhen kurnutus, allin sointuisa laulu, haahkan kumea huuto ja merimetson karhea korina.] Meri kääntyy raukeasti kellumaan selälleen, kun suunniteltu elämä, se jota kohti ihmiset olivat menossa ja joka on huolellisesti luonnosteltu heidän kalentereihinsa, pyyhkäistään pois kertaheitolla. Elämä joka olisi voinut olla, jonka piti olla, heittää varjonsa sen elämän ylle, joka kehiytyy auki pieniksi kutistuneiden päivien toisteisena jatkumona. Ihmiset katsovat kalentereitaan ja ajattelevat: tänään piti olla yökylä, työhaastattelu, häät. Kun elämä joutuu katkolle, huolellisimmatkin suunnitelmat raukeavat tyhjiin. Kukaan ei tiedä, toteutuvatko ne vielä joskus. Vähitellen hahmotelmat lipuvat yhä kauemmas, kunnes lopulta epävarmuus hälventää niiden ääriviivat niin, ettei niitä enää erota. Ja siihenkin ihmiset tottuvat. He katsovat merta ja meri pysyy, horisontti siintää tasaisena viivana päivästä ja vuodesta toiseen. Vain valo vaihtuu, joka hetki. Vain valo ei ole koskaan sama.

Hanna Meretoja 2022 Elotulet.

Mutta kirjoittamisen käynnistäjänä ja teoksen keskeisenä teemana on Meretojan itsensä ja teoksen päähenkilön Elean kokema henkilökohtainen kriisi: sairastuminen melko nuorella iällä aggressiiviseen rintasyöpään. Kun pandemian tai Ukrainan sodan kaltainen kriisi vavahduttaa koko maailmaa, sama tapahtuu yksilön ja hänen läheistensä kohdalla jouduttaessa pisteeseen, jossa koko olemassaolo asettuu vaakalaudalle. Tärkeää, tärkeintä, Meretojan teoksessa on sen vakava pyrkimys sanoittaa elämää äkillisesti ravisuttavaa eksistentiaalista kriisiä: kun vahva ja terve ruumis osoittautuukin aggressiivisesti ja holtittomasti jakautuvien solujen temmellyskentäksi. 

Kaunokirjallisuus välittää yksilön kokemuksia sanataiteen muodossa. Kirjallisuuden avulla voimme käsitellä omia vaikeita kokemuksiamme, kriisejämme, yksin ja yhdessä.

Tiina Mahlamäki
Eeva Joenpelto -seuran puheenjohtaja

Seminaari järjestettiin Kirjailija Eeva Joenpellon 101-vuotissyntymäpäivän kunniaksi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.