Naistenviikon lukuhaaste: Turhaa työtä vai turhaa tietoa?

Taina & Janne Saarikivi 2021 (toim.) Turhan tiedon kirja. Tutkimuksista pois jätettyjä sivuja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Teos sopinee naistenviikolle hyvin, sillä toinen toimittaja ja noin puolet kirjoittajista on naisoletettuja.

Teoksen taustalla on yhtäältä pitkään jatkunut ja edellisen hallituksen aikana yleistynyt tiedettä ja tutkimusta (sekä dosentteja) halveksiva puhe sekä toisaalta tutkimustulosten kaupallista potentiaalia korostava innovaatiopuhe sekä erityisesti Helsingin yliopistoon kohdistuneet rahoitusleikkaukset, joiden johdosta yliopiston työntekijöitä (melko sattumanvaraisesti) irtisanottiin. Erityisen halveksittavaa ja rahoitettavaksi kelpaamatonta tuntuisi olevan nimenomaan humanistinen tutkimus.

Teoksen aloittaakin toimittajien erinomainen pamfletti tai julkilausuma humanistisen tutkimuksen ja vapaan tieteenharjoittamisen merkityksestä sekä siitä ahtaasta paikasta, johon se on yliopistojargonissa sijoitettu. Innovaatiopuheessa humanismilla ei ole sijaa. Teksti liputtaa sivistyksen, tiedon ja vapaan tutkimuksen sekä yliopistoaatteen puolesta.

Taina ja Janne Saarikivi ovat huolissaan ja ahdistuneitakin siitä, miten yliopistojen johto keskittyy kilpailuun, brändäämiseen ja imagoon sivistyksen, tiedonjanon ja yhteisöllisyyden asemasta.

Ihmettelimme, miksi yliopisto ei voisi ylpeillä sillä, mitä siellä oikeasti on: luovista oudoista ihmisistä ja heidän harvinaisista, liike-elämän, yhteiskunnan ja brändien tarpeisiin kerrassaan sopimattomista tiedoista ja taidoistaan. […] Olimme saaneet koulutuksen kriittiseen ja itsenäiseen ajatteluun. Miksi nielisimme pureksimatta onton poseerauksen ja älyttömän vertailun, johon entinen sivistysyliopisto haluttiin puristaa?

Taina & Janne Saarikivi 2021. Johdanto turhaan tietoon. Teoksessa Turhan tiedon kirja, s. 13.

He järjestivät ensin protestitilaisuuden ”Vapaa yliopisto liikaa lukeville – työelämän tarpeisiin vastaamaton tapahtuma Helsingin yliopiston 375-vuotispäivän kunniaksi” ja jatkoivat kokonaisella Turhan tiedon kurssilla, joka saavutti suuren suosion.

Tässä kohtaa pitää muistuttaa, että kyse ei luonnollisestikaan ole ”turhasta” tiedosta sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Kyse on ”ihmismieltä innostavasta ja riemastuttavasta, ehkä juuri kaikkein tärkeimmästä tiedosta”.

Turha tieto on kaikkea sellaista, minkä hankkimiseen ja tutkimiseen ihmistä ajaa uteliaisuus ja tiedonjano, ei halu menestyä työelämässä tai opinnoissa. Se on siis elämän syvä valtasuoni, se, mihin huomio kiinnittyy, kun perustarpeet on tyydytetty.

Taina & Janne Saarikivi 2021. Johdanto turhaan tietoon. Teoksessa Turhan tiedon kirja, s. 15.

Kirjoittajat haluavat teoksellaan kunnioittaa ”tiedon moninaisuutta, ristiriitaisuutta, inhimillistä sekä hiljaista ja pitkäjänteistä pohdintaa keskeisenä osana tiedon tuottamista”. He omistavat teoksen ”kaikille niille tinkimättömille ja taitaville tutkijoille, joista ei koskaan tullut professoreja”. Kiitos!

Teokseen kootut artikkelit tai tekstit puolestaan osoittavat niitä monia tutkijoiden kohtaamia tapahtumakulkuja tai tilanteita, jolloin artikkeli jää kesken, kirja jää julkaisematta, osia teksteistä karsitaan pois julkaisuista tai hanke jää vaille rahoitusta. On tärkeää tehdä näkyväksi nämä rönsyt, joihin tutkijat käyttävät paljon aikaa, mutta jotka yliopistojen tuottaman tehokkuuspuheen näkökulmasta ovat turhaa työtä ja ehkä myös turhaa tietoa.

Teos osoittaa myös sen, minkä kaikki tutkijat jo tietävät: sivupoluilla harhaileminen ja umpikujiin törmääminen on itse asiassa merkityksellinen osa tutkimustyötä.

Turhaa tietoa tietokoneeni uumenissa

Jokaisen tutkijan tietokoneen uumenista löytyy todennäköisesti ainekset kokonaiselle turhan tiedon ja tutkimuksen kokoelmalle.

Kun selaan omaa, tietokoneesta toiseen siirtynyttä Tekstit-kansiota, löydän ison joukon keskenjääneitä artikkeleita, jopa kirjoja tai ainakin ideoita kirjaksi. Muista kansioista löytyy konfernessialustuksia, joista ei koskaan syntynyt artikkeleita sekä hankehakemustiedostoja ja apurahahakemuksia, jotka eivät ikinä saaneet rahoitusta.

Koneeltani löytyy keskeneräinen kirja kansalaisuskonnosta sekä Jakob Böhmestä ja hänen vaikutuksestaan suomalaisen uskonnollisuuden ja henkisyyden kentällä. Kesken jäi myös artikkelikokoelma pahuudesta ja kansainvälisen julkaisun teemanumero kuvittelusta ja uskonnosta. Koneestani löytyy myös melko pitkälle työstetty ja paljon kommentteja ja korjausehdotuksia saanut artikkeli ”Kuinka kirjoittaa elämäkerta?” Samaa aihepiiriä, mutta vähän yleisemmällä tasolla käsittelee keskeneräinen artikkeli ”Saako elämäkerrassa kertoa kaiken?” Olen myös kirjoittanut artikkelin laitoksen arkistosta toteutumatta jääneeseen kirjaprojektiin. Väitöskirjaprojektista puolestaan jäi ylitse valtavia määriä tekstejä, kokonaisia alalukuja, ja luku myyttisistä naiskuvista, jotka kaikki löytyvät suuresta Varasto-kansiosta.

Tuskallisin kokemus oli se, kun ensimmäinen kirjoittamani artikkeli, joka käsitteli kansalaisuskontoa Suomessa ja jonka pyynnöstä kirjoitin Implicit Religion -julkaisuun, sai hylkäävät referee-lausunnot. Silloin, vuosituhannen taitteessa, sain hylkäävän lausunnon käsinkirjoitetussa kirjeessä.

Miten hirveän paljon olen kirjoittanut yksin ja yhdessä toisten kanssa aivan turhia suunnitelmia ja turhaa tekstiä?

Rahoitusta vaille jääneet hakemukset – turhan työn valtameri

Upeita hankeideoita ja valmista tutkimustekstiä ja alustuksia löytyy kaikilta tutkijoilta. Olen itsekin ollut mukana erilaisissa kokoonpanoissa, joissa on haettu kotimaista tai kansainvälistä rahoitusta, mutta ilman tulosta. Omia hankkeita olen suunnitellut vaikkapa hedelmöityshoitolainsäädännöstä tai suomalaisen naisen arjen uskonnosta.

Erityisen raskasta oli saada kielteiset päätökset hienoista hankkeista, joita rakennettiin yhdessä upeiden tutkijoiden kanssa: Yhdessäkuviteltu tieto -hankkeen tiimoilta tehtiin lukuisia hakemuksia, mutta mikään ei tärpännyt. Aivan ihana hankeidea (ainakin minun mielestäni) oli Levätköön julkisuudessa – Rest in Public, jossa oli tarkoitus pohtia sitä, miten miessankareita (Perttu Häkkinen, Olli Lindholm, Matti Nykänen) käsiteltiin julkisuudessa heidän kuolemansa jälkeen. Minkään rahoittajan mielestä se ei ollut hieno hanke. Myös yhdessä taiteilijoiden kanssa suunniteltu hanke tuonpuoleisen kuvittelusta kauniilla otsikolla Ikuisuuden mielenmaisemat jäi vaille rahoitusta.

Joskus olemme miettineet seminaaria, joka koostuisi rahoittamatta jääneistä hankkeista. Ehkä niiden yhdessä käsittely olisi terapeuttista ja ehkä käsittelyn yhteydessä syntyisi vielä parempia ideoita, joille rahoitus myönnettäisiin.

Miten turha tieto syntyy?

Teokseen koottujen artikkelien alkuun on lisätty ingressi tai lyhyt esipuhe, joka osoittaa, minkälaisen tapahtumakulun seurauksena kyseinen teksti ei koskaan tullut valmiiksi tai julkaistuksi.

Esimerkiksi Denis Kuzmin tarkastelee eläintennimien pohjalta tehtyjä tulkintoja muinaiskarjalaisesta henkilönnimistöstä. Teksti pohjautuu konferenssialustukseen, joka ei herättänyt paikallaolijoissa yhtään kysymystä. Myöskään aiheen pohjalta tehdyt lukuisat apurahahakemukset eivät tuottaneet tulosta. Ovatko jotkut aiheet sellaisia, että ne herättävät kiinnostusta ja innostusta vain tutkijassa itsessään, eivät muissa, vai onko kyse siitä, että aihetta ei ole onnistuttu paketoimaan oikeanlaisella tavalla?

Usea kokoelman artikkeli pohjautuukin konferenssiesitelmään, josta ei sitten syystä tai toisesta tullutkaan julkaistua artikkelia tai rahoitettua hanketta. Tehokkuuden kannalta kyse on ainakin jossain määrin turhasta työstä, sillä yliopisto pisteyttää ja arvostaa vain julkaistuja (referee) artikkeleita. Tässä teoksessa kaikki tekstit ovat kaiken lisäksi kirjoitettu suomen kielellä, joka tämänhetkisessä tiedemaailmassa tuntuu olevan lähtökohtaisesti turhaa. Nimenomaan kansainvälisesti, ei-suomeksi kirjoitettuja artikkeleita arvostetaan esimerkiksi hakuprosesseissa.

Vaikka hakemusjargonissa arvostetaan monitieteisyyttä, on kuitenkin moni tieteenalojen rajoja haastava tai ylittävä tutkija huomannut jäävänsä tieteenalojen väliin. Tällöin vaikkapa kahden tieteenalan alueelle sijoittuva teksti tai tutkija ei tule julkaistuksi tai valituksi kummankaan tieteenalan julkaisussa tai tehtäviin.

Itsekin olen saanut (ainakin urani varhaisemmassa vaiheessa) aikamoista torjuntaa, ivaa ja tölväisyjä kirjallisuudentutkimuksen suunnasta. Kyse voi tietysti olla myös siinä, että tekstini eivät läpäisseet kirjallisuudentutkimuksen tarkkaa seulaa ja portinvartijoiden kriteereitä; ehkä tekstini olivat kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta huonoja. Tässä tullaan yhteen, erityisesti naistutkijoita vaivaavaan huoleen: huijarisyndroomaan. En ole ainoa tutkija joka kokee, ettei ole tarpeeksi hyvä, että olen saanut työpaikkani väärin perustein, ja että koska tahansa paljastuu (ja kirjallisuudentutkijoille on jo selvästi paljastunut) että olen aivan onneton tutkija. Se, että joitain artikkeleita ei julkaista tai hankkeita ei rahoiteta katsotaan tällöin johtuvan siitä, että on vain niin huono, ettei ansaitse julkaisu- tai rahoituskynnyksen ylittämistä – tai sitä professorinpaikkaa.

Erityisesti tutkijat, jotka ovat rakentamassa uraa ja joiden elanto riippuu apurahoista tai jotka ovat tavoittelemassa jotain tiettyä positiota, joutuvat tarkemmin miettimään, mitä he julkaisevat ja missä. Vakituisessa työpaikassa olevien tai urapolun päässä tarpovien kohdalla tämä ei ole niin tarkkaa, vaan voi julkaista melkeinpä mitä ja missä haluaa, myös suomeksi.

#naistenviikko2022


3 thoughts on “Naistenviikon lukuhaaste: Turhaa työtä vai turhaa tietoa?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.