Luettua: Sotapäiväkirjoja

Markus Leikola 2022. Sodan ja rauhan kronikka. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Aula & co.

Mika Aaltola 2022. Mihin menet Suomi? Pelon aika Euroopassa. Tammi.

Kriisiaikoina ihmiset ryhtyvät usein pitämään päiväkirjaa hallitakseen omaa turvattomuuden tunnettaan, mutta myös kronikoidakseen itselleen tai jälkipolville silminnäkijäkokemuksiaan ja aikalaishavaintojaan. Tavallistenkin ihmisten päiväkirjamerkinnöillä on arvoa, jonka merkitys kasvaa ajan myötä. Toisen maailmansodan aikaisia päiväkirjamerkintöjä miehitetyissä kaupungeissa, piilopaikoissa tai kuolemanleireillä löydetään, julkaistaan ja luetaan edelleen. Ne ovat todistuskertomuksia, joihin ei historiankirjoituksen tai historiallisten romaanien tavoin sisälly jälkiviisautta. Asiat koetaan hetki hetkeltä juuri sellaisina kun ne tulevat eteen, ilman tietoa tulevasta.

Siksi on tärkeää kirjata ylös kokemuksiaan ja tuntemuksiaan. Itsekin kirjoitin päiväkirjaa (niin kuin nyt tiedämme: ensimmäisenä) koronakeväänä 2020, hallituksen julistaman valmiustilan aikana. Päiväkirjoja koottiin esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon, niistä julkaistiin useita kokoelmia tai yksittäisen kirjoittajan teoksia. Myös Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24.2.2022 sai monet, paitsi seuraamaan pakonomaisesti uutisia, myös kirjoittamaan tuntemuksistaan. Vaikka täällä toistaiseksi erittäin turvallisessa Suomessa kirjoitetuilla päiväkirjoilla ei ole senkaltaista todistusvoimaisuutta kuin ukrainalaisissa päiväkirjamerkinnöissä, voi niiden avulla vaikkapa sanoittaa pelon ja epävarmuuden tunteita.

Itsellenikin kirjoittaminen oli tärkeää sodan pelottavina alkupäivinä, mutta ryhdyin myös seuraamaan sotaa ja kansainvälistä politiikkaa paremmin ymmärtävien päiväkirjamaisia tekstejä. Niissä taustoitettiin sotatapahtumia sekä historiallisesti että (tänä keväänä oppimani termin mukaisesti) geopoliittisesti. Aloin – pienellä viiveellä – seurata toimittaja-kirjailija Markus Leikolan Facebook-sivullaan julkaisemia, pitkiä ja tapahtumia erinomaisesti kontekstualisoivia katsauksia. Myöhemmin lisäsin seurattavien joukkoon myös Rysky Riiheläisen päivitykset. Aiemmin hyvin epäpoliittinen Twitter-tilini alkoi täyttyä sotakatsauksista, ennusteista ja historiallisista kontekstualisoinneista, kun ryhdyin seuraamaan Mika Aaltolaa ja Timothy Snyderia.

Loppukesästä ja alkusyksystä sekä Markus Leikolan että Mika Aaltolan päiväkirjamerkintöjä julkaistiin myös teoksina. Itsekin sain pieneltä osaltani tukea Leikolan kirjaa osallistumalla sen julkaisun mahdollistaneeseen mesenaattikampanjaan. Tuesta osa kanavoitui suoraan Ukrainaan. Teoksensa kansiliepeessä ja loppusanoissa Leikola kuvaa asioiden muistiinmerkitsemisen sekä esseekirjoittamisen tärkeyttä:

Jollei asioita merkitä ylös silloin, kun ne tapahtuvat, tiedämme vielä vähemmän, ja mitä vähemmän tiedämme, sitä vähemmän ymmärrämme, silloinkin kun ymmärtäminen näyttää pelkästään tavattoman vaikealta. Niin se näyttää minustakin, mutta silti täytyy yrittää. Joten jos asiat näyttävät siltä, että ne ovat menneet mutkalle, niin tämän kirjan tarkoitus on enemmänkin valaista niitä mutkia esseihtimisen keinoin kuin yrittää oikaista mutkia suoriksi. essee on siitä kätevä kirjallisen ilmaisun tapa, että sen kantasanana on ranskan essayer, yrittää.

Markus Leikola 2022

Sekä Leikolan että Aaltolan teokset rakentuvat kronologisesti eteneville päiväkirjamerkinnöille. Leikolan teos alkaa 21.2.2022, kolme päivää ennen sodan alkua, ja päättyy perjantaina 13.5., kun sotaa on kestänyt 79 päivää. Aaltolan teos taas sijoittuu vuoden mittaiselle ajanjaksolle 9.6.2021–8.7.2022.

Leikola on kirjallisesti monitaitoinen, pitkän linjan toimittaja, joka on perehtynyt kansainväliseen politiikkaan ja joka pohjaa päiväkirjamerkintänsä laajaan ja monipuoliseen & -kieliseen tiedotusvälineiden seurantaan, historiantuntemukseensa sekä vankkaan toimittajakokemukseensa. Hänen kronikkansa määrittyy esseeteokseksi, sillä Leikola kirjoittaa tekstissä itsensä mukaan arvioimaan, punnitsemaan, pohdiskelemaan ja ennustamaan tapahtumia, niiden taustoja ja kulkua. Hän kuvaa päiväkirjamerkinnöissään sodan tapahtumia päivä päivältä samalla taustoittaen ja sivistäen lukijaansa niillä monenlaisilla historiallisilla ja kulttuurisilla kehityskuluilla, jotka ovat sotaan johtaneet. Vaikka Leikola kirjoittaa minä-muodossa, hän ei kuvaa omia kokemuksiaan ja tuntemuksiaan, vaan pysyy esseelle ominaisesti aiheessaan.

Esseemäisyys merkitsee nimenomaan sitä, että Leikola voi harhailla pohdiskellen asioita ja tapahtumia, jotka eivät tiukasti katsoen kuulu Venäjän hyökkäyssodan kehyksiin – mutta toisaalta kyllä ne siihen kuuluvatkin. Hän esimerkiksi nostaa esiin neuvostoliittolaissotilaan, joka hyvin tiukassa kansainvälisessä tilanteessa – nähdessään tutkassa viiden yhdysvaltalaisen ohjuksen lähestyvän maataan – harkitsi ensin vaihtoehtoja – painaako ohjusten laukaisunappia vai ei; onko kyse oikeasta USAn hyökkäyksestä vai virhe tutkassa – ja päätyi sitten tulkitsemaan tilanteen tutkan virheeksi, ei painanut laukaisunappia ja esti mahdollisen maailmansodan syttymisen. Pian tutka itsekin ilmoitti tehneensä virheen. Itse ajattelevia ja tilanteita huolellisesti harkitsevia henkilöitä toivoisikin löytyvän tärkeissä asemissa. Ihminen kuitenkin viime kädessä ratkaisee, miten toimii.

Leikolan harhailu auttaa lukijaa paremmin ymmärtämään, mistä on kyse. Vertailut ja esimerkit konkretisoivat tapahtuneen ja näyttävät sen mittakaavan. Esimerkiksi itselleni tuli uutena tietona se, että vuoden 1991 Persianlahden sodan alkusyynä oli Kuwaitin maksama viestintätoimiston kampanja: tieto siitä, että irakilaiset olisivat Kuwaitia miehittäessään tunkeutuneet synnytyssairaalaan, varastaneet keskoskaappeja ja tyhjentäneet ne keskosvauvoista, toimi yhtenä tärkeänä tekijänä sodan aloittamisessa, mutta oikeasti mitään sellaista ei ollut tapahtunut. Viestintätoimisto oli toimeksiannon mukaisesti kehittänyt tarinan, jonka ajatteli vetoavan parhaiten suureen yleisöön: pienten keskosvauvojen kaltoinkohtelu. Myös Ukrainalla on käytössään PR-toimistoja. Se, millä tavoin Ukraina viestittää ja minkälaisia mielikuvia se välittää, ei ole sattumaa – vaikka viestinnässä esiin nostetut erilaiset julmuudet, veriteot ja sotarikokset ovatkin tapahtuneita tosiasioita.

Leikola tuo selvästi esiin, missä kulkevat hänen asiantuntijuutensa ja ymmärtämisensä sekä käytössään olevien tietojen rajat. Hän myös kertoo, missä kohtaa olettaa tai spekuloi tai pitää jotain todennäköisenä. Leikola kirjoittaakin sillä tavalla pohdiskelevasti, ymmärtämiseen ja kokonaisnäkemykseen pyrkivästi, että määrittelen hänet humanistiksi. Ja löydänkin hänet Helsingin yliopiston 375-humanistia-sivustolta, josta käy ilmi hänen opiskelleen kulttuuriantropologiaa.

Sekä Leikola että Aaltola ovat opiskelleet psykologiaa. Sattumaako? No, joka tapauksessa Aaltola vaihtoi alansa kansainväliseen politiikkaan ja on työskennellyt pitkään Ulkopoliittisen instituutin tutkijana ja viime vuodet sen johtajana. Ulkopoliittinen instituutti tekee tutkimusta eduskunnan ja Suomen ulkopolitiikan tarpeisiin, pohjaksi ja tueksi. Kuluneen vuoden aikana suomalaiset ovat saaneet turvaa ja lohtua Aaltolan lausunnoista niin, että hänestä ollaan jo leipomassa seuraavaa presidenttiä. Huomiota ovat saaneet myös hänen kryptiset sanakäänteensä, joiden tulkinta jää välillä lukijan vastuulle. Aaltola on kysytty kommentaattori ajankohtaisohjelmiin, toivottu puhuja kaikenlaisiin tilaisuuksiin, haluttu haastateltava erilaisiin medioihin. Aihepiirit ovat laajentuneet paljon ulkopoliittisten kysymysten ulkopuolelle. Myös Aaltolan kolumnit iltapäivälehdessä ja kryptiset päivitykset Twitterissä keräävät valtavasti lukijoita.

Lukijoita tai ainakin ostajia kerää myös hänen Mihin menet Suomi? -teoksensa, joka Leikolan teoksen tapaan rakentuu päiväkirjamerkinnöistä. Merkinnät ovat kuitenkin Leikolaa lyhyempiä, useimmiten Twitter-ketjuina aamutuimaan julkaistuja pohdintoja siitä, missä ollaan ja mihin ollaan menossa – tosin merkinnät pitenevät ja syvenevät sodan sytyttyä. Merkintöjään Aaltola kontekstualisoi kansainvälisen politiikan yksityiskohdilla ja höystää omakohtaisilla kokemuksillaan, joista ei suinkaan vähäisin ole hänen esikoislapsensa syntymä. Näin tekstissä kohtaavat niin suuri ja globaali kuin pieni ja arkinen – molemmissa ripaus ylevyyttä. Myös Aaltola on humanistisesti sivistynyt: hän käyttää latinankielisiä sanontoja luontevasti, hän viittaa ohimennen Antiikin Kreikan filosofeihin ja tuntee eurooppalaisen kirjallisuuden ja taiteen kaanonin.

Kun Leikolan esseihtimistä on miellyttävä lukea – ja myös kuunnella hänen itsensä lukemana – alkaa Aaltolan Twitter-kieli tökkiä nopeasti. Twitterissä hänen aamuajatelmiaan lukee mielellään: iskulauseita, lyhyitä päälauseita, yhteenvetoja ja jämäköitä mielipiteitä. Kirjan mittaan venytettyinä ne eivät enää aina toimi. Toki Aaltolakin taustoittaa ja kuvaamaa pidemmin päivän aiheita, tekeee yhteenvetoja ja prognooseja. Hän sijoittaa tapahtumat suurempiin kehyksiin, ja teoksen aloittaminen jo vuodentakaisesta kesästä saa perustelunsa: sillä, että Yhdysvallat vetäytyi kesällä 2021 Afganistanista, on suuri merkitys sille, että Venäjä hyökkäsi seuraavana vuonna Ukrainaan. Kun Leikola aloittaa suoraan sodan alkamisesta, taustoittaa Aaltola päivä päivältä ja hetki hetkeltä matkaa sodan alkuun ja Suomen päätökseen hakea Naton jäsenyyttä.

Joskus Aaltolan tapa käyttää metaforia hämmentää. Mitä hän tarkoittaa usein viljelemällään punaisen viivan käsitteellä? Selvästi jotain muuta kuin mitä Ilmari Kiannon Punainen viiva -romaanissa sillä tarkoitetaan. Ja jotkut selitykset herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia. Ymmärrän Lissabonin vuoden 1755 maanjäristyksen merkittävyyden, laulettiinhan siitä arkkiveisuja Suomessa asti. Mutta olisin kaivannut tarkennuksia sille, miksi maanjäristys muutti maailmankuvaa, ruokki valistuksen syntyä ja muutti eurooppalaisten tapaa ymmärtää kaukaisien kansojen kärsimystä. Mutta toisaalta, moni jo unohtunut kansainvälisen ja kansallisen politiikan tapahtuma palaa teosta lukiessa mieleen ja loksahtaa paikoilleen osana suurta maailmanpoliittista palapeliä.

Aaltolan teoksen kannessa poseeraa kirjoittaja itse tyylikkäänä. Leikolan teoksen kannessa on Dymytro Smoliyenkon 9.3.2022 ottama, siniseen ja vihreän sävytetty kuva ukrainalaisista pakolaislapsista linja-autossa. Molemmissa teoksissa on pyrkimyksenä – Leikolalla esseemäisillä ja humanistisilla, Aaltolalla tiiviimmillä ja jämäkämmillä keinoilla – auttaa lukijoita ymmärtämään, mistä Venäjän hyökkäyssodasta on kyse. Minkälaiset historialliset, poliittiset, sotilaalliset, kielelliset ja kulttuuriset seikat ovat hyökkäyksen taustalla? Mitä sodassa tapahtuu näkyvillä ja mitä näkymättömissä? Mistä erilaiset sotatapahtumat kertovat? Miten erilaiset valtasuhteet sotatapahtumiin vaikuttavat? Mitä taloudellisia, poliittisia ja kulttuurisia asioita sotaan liittyy Venäjällä, Suomessa, Euroopassa ja globaalisti? Aaltolan teoksessa korostuvat erityisesti Suomen (sota)historia, suomalaisten muuttunut suhtautuminen Nato-jäsenyyteen sekä pikavauhtia toteutunut Nato-jäsenyyden hakeminen. Aaltola, joka siis kirjoittaa ja kommentoi vastuullisessa, Ulkopoliittisen instituutin johtajan asemassa, pohtii tarkasti ja eettisesti vastuuntuntoisesti myös omaa positiotaan sekä sitä, minkälaisia lausuntoja hän antaa ja minkälaisia viestejä kansalaisille lähettää. Tässä teoksessa hän on

Sekä Leikola että Aaltola päättävät teoksensa pohtimalla aikalaiskirjoittajan asemaa tiedostaen sen, että tulevaisuutta on entistä vaikeampaa ennustaa. Siitä huolimatta he molemmat sitoutuvat tulevaan rauhaan ja toivoon.

Vaikka saattaisin hyvinkin äänestää Aaltolaa presidentiksi, iltalukemiseksi valitsen mielummin Leikolan ja luen Aaltolan ajatelmat aamulla herättyäni.

Advertisement