Yrjö Varpio 2023. Elää, kokea, ymmärtää. Alex Matsonin elämä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Tutustuin kirjailija, kääntäjä ja kriitikko Alex Matsoniin (1888–1972) kirjoittaessani Kersti Bergrothin elämäkertaa Kaikki maallinen on vain vertauskuvaa (Partuuna, 2017). Bergroth ja Matson olivat naimisissa 1920-luvulla ja Matson esiintyi usein sivuhenkilönä Bergrothin senaikaisissa kirjeissä, joissa hän viittasi samassa huoneessa lukevaan tai kirjoittavaan Aleciin (se oli hänen lempinimensä): ”Alec nakuttaa käännöstä kirjoituskoneellaan tässä vieressä”, hän kirjoittaa pikkuserkulleen Anni Swanille.
Bergroth ja Matson asuivat yhdessä Lontoossa, Pariisissa, Helsingissä sekä Karjalan kannaksen Terijoella, jossa he perustivat kirjallisuusjulkaisun nimeltä Sininen Kirja. Jälkeenpäin Bergroth kuvasi heidän suhdettaan hyväksi työtoveruudeksi. Intohimoisen suhteen he rakensivat aivan muiden ihmisten kanssa. Avioliitto päättyikin surkeasti Matsonin ”karatessa” nuoren arkkipiispantytär Kerttu Kailan matkaan.
Elämänsä aivan viimeisinä aikoina Bergroth kuvaa heidän avioliittoaan Toini Havulle:
Tietysti siinä oli muuta kanssa. Olen aina ollut niitä naisia, jotka ihailevat miehiä, ja se kai se on kyllästyttänyt minuun monta miestä, joita olisin halunnut. Olen aina ilmaissut rakkauteni ja ihailuni liian kiihkeästi. Ensimmäinen mieheni sen kyllä kesti – kesti todella sen ihailun. Mutta Alecille olin luultavasti huono vaimo: mustasukkainen, kriitillinen. En tiedä, minkälaista rakkautta se oli. Olin kyllä hyvin murtunut ensin, silloin kun se avioliitto loppui. Mutta se meni nopeasti ohi: itsestään, luonnollisesti. Ei siinä minun puoleltani lopultakaan ollut persoonallista riippuvuutta. Olin silloin luultavasti aivan liian lapsellinen ymmärtääkseni Alecin koko persoonallisuutta. Mutta tyranni hän oli jo silloin: minä olin hänen edessään lattiamattona
Toini Havun muistiinpanot, SKS:n arkisto.
Matsonin elämän alkuvaiheita
Alex Matson oli kaksikielinen, kahden maan kansalainen. Hän oli syntynyt Suomessa, mutta vietti lapsuutensa ja kouluvuotensa Englannin Hullissa, jonne perhe muutti. Bergrothin ensimmäisen puolison tavoin, myös Matson sairasti tuberkuloosin ja oli teini-iässä hoidossa parantolassa sekä Saksassa että Suomessa. Nuorena aikuisena Matson eli kiertelevää elämää Suomessa, Englannissa sekä laivoilla. Hän suuntautui kirjallisuuteen lukemalla paljon ja taiteeseen suorittamalla jonkin verran taideopintoja.
Vuonna 1910 Matson muutti Helsinkiin ja ryhtyi isänsä ja lankonsa avustamana opiskelemaan Ateneumissa. Opinnot katkesivat lyhyeen, mutta hän pystyi verkostoitumaan helsinkiläisiin taidepiireihin.
Hiljalleen Matsonin kuvataitelijan ura väistyi syrjään, vaikka hän ei maalaamista lopettanutkaan. Hän julkaisi osin omaelämäkerrallisia romaaneja suomen kielellä, vaikkei kieltä kunnolla hallinnutkaan. Sen jälkeen hän teki englanninnoksia suomenkielisistä romaaneista ja tietokirjoista: käännetyiksi tulivat niin Aino Kallas, F. E. Sillanpää, Ilmari Kianto, Aleksis Kivi kuin Eino Railon klassikoksi muodostuva väitöskirja Haamulinna.
Avioliitto Kersti Bergrothin kanssa
Yrjö Varpion Matson-elämäkerta ja oma Bergroth-elämäkertani kulkevat yhtä matkaa yhden luvun verran: ajanjakson siitä, kun Bergroth ja Matson todennäköisesti tapasivat toisensa vuonna 1921 siihen, kun he erosivat vuonna 1929. Mielenkiintoisesti Varpio käyttää osin erilaisia lähteitä kuin minä ja niin Matson–Bergroth-avioliitto valottuu hiukan eri kulmasta ja kokonaiskuva täydentyy. Toki lukiessani harmittelen, miksi en tuotakaan lähdettä älynnyt etsiä tai käyttää, mutta niin se aina on: kaikkia lähteitä, etenkään näin monipuolisesti kirjoittavien ihmisten elämästä, ei löydä tai tule etsineeksi, eikä kaikkea luettua voi elämäkertaan mahduttaa, että teos säilyttää luettavuutensa.
Matson ja Bergroth kuuluivat samoihin kirjallisiin ja taiteellisiin piireihin, joten heidän tapaamisensa ei ollut mitenkään yllättävää. Matson oli esimerkiksi Otto Mannisen ja Anni Swanin ystävä – Swan oli puolestaan Bergrothin pikkuserkku ja yksi monista kirjeenvaihtoystävistä.
Koska Matsonin ja Bergrothin avioliitto oli aikaa, jolloin Bergrothin suhde antroposofiaan syveni, olisi mielenkiintoista tietää, miten se vaikutti puolisoiden suhteeseen. Siihen ei vastausta löydy tästäkään kirjasta. Henkiset asiat eivät Matsonillekaan olleet vieraita. Hän oli kiinnostunut buddhalaisuudesta ja hän oli – ainakin jossain vaiheessa elämäänsä – ollut kasvissyöjä. Avioliiton päättymisen jälkeen Matson oli sanonut ensimmäisen puolisonsa olleen ”pelkkää henkeä”, joten aivan sinut ei Matson Bergrothin vuosi vuodelta syvenevän antroposofisuuden kanssa ollut. Muilta tahoilta on käynyt ilmi, että Bergrothin pyrkimys ”tuputtaa” antroposofiaa tai käännyttää ihmisiä, aiheutti ristiriitoja useissa ihmissuhteissa.
Vaikka avioliitto päättyikin, työtoveruus kuitenkin säilyi. Matson kirjoitti eron jälkeenkin Siniseen kirjaan sekä Bergrothin perustamaan Päiväkirja-julkaisuun, joka ilmestyi 1930-luvulla. Matson puolestaan perusti Elämä-lehden, jota Päiväkirjassa suositeltiin lukemaan. Bergroth kirjoitti ex-puolisostaan ystävällisesti elämänsä loppuun asti. Mitä Matson eron jälkeen ajatteli ensimmäisestä vaimostaan, jää arvailujen varaan.
Uusi onni Kerttu Kailan kera
Matsonin ja häntä huomattavasti nuoremman Kerttu Kailan avioliiton Varpio kuvaa onnelliseksi ja iloiseksi, myös intohimoiseksi. Matson hankkiutui uuden avioliiton myötä säännöllisempien tulojen ääreen edistämään suomalaista kauppaa ja matkailua. Liekö niin, että sairanhoitajaksi kouluttautunut Kerttu-vaimo jättäytyi ajan tapaan perheenemännäksi ja hyödynsi koulutustaan vain lähisukulaisiaan hoitaessaan. Siksi Matsonin oli kannettava taloudellinen vastuu myös uudesta vaimostaan – Bergroth oli ollut ahkera puoliso, joka oli tuonut talouteen tuloja oletettavasti vähintäänkin samassa määrin kuin Matson.
Matsonille tarjoutui kuitenkin mahdollisuuksia irtautua päivätöistä vaikkapa silloin, kun puolison isä valittiin arkkipiispaksi ja pariskunta asettautui ylläpidettäväksi piispan asuntoon Aurajoen rannalle. Siellä Matson kirjoitti viimeisen romaaninsa, joka sekään ei ollut kieleltään kovin hyvä. Vaikka hän oli kaksikielinen ensimmäisen vaimonsa tavoin (ja hallitsi myös ruotsin, saksan ja ranskan kielet), ei hän kuitenkaan romaanikirjailijana onnistunut kuten Bergroth – hän itse syytti tästä huonoa suomen kielen taitoaan. Matsonin lahjakkuus oli kääntämisessä sekä kirjallisuuskritiikissä. Hän oli nimenomaan lukija.
Talvisodan aikana molemmat puolisot työskentelivät ahkerasti. Kerttu toimi sairaanhoitajana, Alex valtion tiedotuslaitoksella huolehtien esimerkiksi sotauutisten ja -lausuntojen kääntämisestä englanniksi ja sotareportterien tiedonsaannista. Eri kaupungeissa asuvien puolisoiden välillä kulki vilkas kirjeenvaihto. Välirauhan aikana Kerttu sairastui ja hänet vapautettiin toimistaan. Hän oli isänsä luona toipumassa sota-ajan rasituksista ja lopulta sairaus paljastui aivokasvaimeksi. He saivat rahallista tukea sukulaisiltaan ja Kerttu leikattiin Ruotsissa. Hän ei palannut työelämään ennen kuin vuosien päästä.
Jatkosodan loppupuolella Alex Matson irrottautui työstään ja pariskunta muutti maalle, Hauholle. Alex jatkoi siellä edelleen työtään tiedottajana ja kääntäjänä, mutta suunnitteli myös romaania, joka ei kuitenkaan koskaan valmistunut. Matsoneilla ei ollut varaa palkata kotiapulaista, joten kasvimaan hoidossa, ruuan laitossa, siivoamisessa ja lämmittämisessä riitti puuhaa.
Romaanitaide – kirjallisen uran huipentuma
Mielenkiintoinen yhtymäkohta omaan aikaisempaan, Eeva Joenpelto -elämäkertaan Kuinka elää ihmisiksi (SKS, 2009) löytyy, kun Matson jatkosodan aikana ryhtyy tekemään yhteistyötä kustantamo Tammen kanssa – Tammella työskenteli kustannustoimittajana ja myöhemmin kustannusjohtajana Joenpellon puoliso Jarl Helleman. Matson oli kustantamolle niin suomentaja, neuvonantaja, suosittelija ja arvioija kuin kirjailija. Hän suomensi muun muassa John Steinbeckin Vihan hedelmät (1939, suom. 1944). Matsonista tuli entistä tärkeämpi vaikuttaja suomalaiseen kirjallisuuteen.
Matson oli jo Siniseen kirjaan ja Päiväkirjaan kirjoittamissaan kirjallisuuskritiikeissään pohtinut paljon romaanin muotoa ja rakennetta. Kirjoittaessaan arvioita ja suosituksia sekä englanninkielisistä romaaneista että suomenkielisistä romaanikäsikirjoituksista hänen käsityksensä olivat entisestään tarkentuneet. Hän suunnitteli pitkään teosta aiheesta ja ajatuksen kypsyessä hän kirjoitti muun muassa artikkeleita romaanitekniikasta. Lopulta teos Romaanitaide ilmestyi Tammen kustantamana vuonna 1947. Teoksesta otettiin uusintapainokset vielä vuosina 1960 ja 1969.
Jos Matsonin analyysi suomalaisen ja maailmankirjallisuuden huipuista on edelleen nautittavaa luettavaa, sitä on myös Varpion kuvaus teoksesta ja pohdinta sen ympärillä – esimerkiksi Matsonin kritiikki Sillanpään Nuorena nukkunut -romaanista, jonka rakenne kärsii ajoitusongelmista ja siitä, että ”romaanin osien suhde ei ollut loppuun asti harkittu” (s. 217). Hyvässä romaanissa osat ja kokonaisuus ovat suhteutuvat aukottomasti toisiinsa.
Erityisen ansioikkaita ovat Matsonin tulkinnat Seitsemästä veljeksestä ja Volten Kilven Alastalon salissa -romaanista. Niiden pohjalle rakentuvat myöhemmät kirjallisuudentutkijoiden tulkinnat. Ehdottaapa Varpio myös Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan olevan paljon velkaa Matsonin Kivi-tulkinnoille.
Romaanitaide herätti ilmestyessään runsaasti keskustelua sekä julkisuudessa että yksityisinä lukijapalautteina. Sen merkitys ja vaikutus näkyvät myös suuressa joukossa myöhempiä romaaneja: Linnan lisäksi myös Jorma Korpela, Lauri Viita ja Veijo Meri ovat Matsoninsa lukeneet.
Varpion tulkinnan mukaan Romaanitaide puhuttelee myös nykykirjailijoita. Esimerkiksi Jukka Viikilän Finlandia-palkitussa Taivaallinen vastaanotto -romaanissa viitataan teokseen.
Kirjallisuuden mestarien tulkintaa
Matsonin Leo Tolstoita ja Fjodor Dostojevskia käsittelevä teos Kaksi mestaria (1950) ilmestyi WSOYn kustantamana. Saatekirjeessään kustantajalle Matson uhkui itseluottamusta: ”— tietääkseni ei kukaan muu ole vielä osannut selittää Veljekset Karamazovinkaan rakennetta” (s. 227).
Matson oli monen arvioijan kanssa samaa mieltä siitä, että Tolstoin Sota ja rauha kuuluu maailman parhaimpien romaanien joukkoon. Mutta hän on myös sitä mieltä, että aikaisempien romaanin ihailijoiden perustelut ovat olleet vääriä.
Matson lukee teoksien yksityiskohtia ja osia sekä niiden suhdetta toisiinsa ja teosten kokonaisuuteen käyttäen jo aiemmista teksteistä tuttuja musiikkivertauksia. Taideteoksessa on merkittävää – ja se erottaa sen vaikkapa samaa asiaa kuvaavista raporteista – ”sommittelu, joka syntyy osien välisistä suhteista” (s. 230). Romaanien henkilöiden suhteita Matson tarkastelee erilaisina tulkintoina maailmasta.
Ehkäpä sen vuoksi, että häneltä puuttui muodollinen koulutus, Matson ylenkatsoi aikaisempia kirjallisuudentutkimuksen tekemiä tulkintoja ja kirjallisuustieteilijöitä. Hänen mukaansa kirjallisudentulkinnan pohjana tuli olla välitön lukukokemus. Matson myös ajautui monenlaisiin sekä yksityisiin että julkisiin kiistoihin kirjallisuudesta.
Vaikka Matson julkaisi paljon sekä esseekokoelmia, pari romaania ja lukemattoman määrän kirja-arvioita ja kirjallisuusartikkeleita, paljon jäi myös julkaisematta: hänen suuri romaaninsa jäi kesken, kesken jäi myös Shakespeare-tutkielma ja paljon muuta.
Kirjailijoiden kirjailija
Yrjö Varpio on aikaisemmissa teoksissaan käsitellyt eri näkökulmista ja tarkkaan tamperelaiskirjailijoiden virallisempia ja epävirallisia yhdistyksiä ja keskustelupiirejä. Tunnetuimpana on kirjastonjohtaja Mikko Mäkelän ympärille kerääntynyt keskusteluryhmä, Mäkelän piiri, johon hän kutsui mukaan myös Alex Matsonin.
Matsonin Romaanitaide kului niin tamperelaisten kuin muuallakin Suomessa asustavien kirjailijoiden käsissä, kun he toteuttivat omia unelmiaan romaanikirjailijoina. Alex Matsonin alustukset kirjallisuuden teorioista, romaanin muodosta sekä kansainvälisistä merkkiteoksista ja suomalaisen kirjallisuuden tuoreista julkaisuista otettiin kiinnostuneesti vastaan Mäkelän piirin sekä Pirkkalalaiskirjailijoiden tapaamisissa. Keskustelut jatkuivat yömyöhään. Matson ei räätälöinyt tai kätilöinyt kirjailijoiden teoksia, ei antanut heille yksityiskohtaista palautetta, vaan hän antoi heille välineitä rakentaa omista kirjallisista töistään taiteellisia teoksia.
Koska Matson ei aina voinut lähteä Tampereelle, ryhtyivät kirjailijat puolestaan tekemään matkoja Hauholle Matsoneitten luo keskustelemaan kirjallisuudesta. Myös kirjeet kulkivat tiuhaan Hauhon ja Tampereen välillä.
Kun Matsonit muuttivat ensin Kangasalle ja lopulta Tampereelle, tiivistyivät Alex Matsonin suhteet tamperelaiskirjailijoiden ja muunkin suomalaisen kirjallisuuden kentän kanssa. Hän esiintyi yhä useammin kirjallisuusmatineoissa. Lisäksi hän ryhtyi kirjoittamaan kirja-arvioita ja kirjallisia esseitä Aamulehteen. Hänestä tuli vakituinen vieras, alustaja ja keskustelija pirkkalalaiskirjailijoiden illoissa. Tuntuu, että suomalaisen kirjallisuuden sydän sykki 1950–1960-luvuilla nimenomaan Tampereella. Sieltä nousivat Väinö Linna, Kalle Päätalo, Lauri Viita ja Hannu Salama sekä Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä. Kirjallisuudesta tulivat Tampereelle keskustelemaan myös pääkaupunkiseudun johtavat kirjailijat, kriitikot ja tutkijat.
Tampereella tehtiin myös kirjallisuudentutkimusta. Vuonna 1960 kaupunkiin muutti Helsingistä ”kirjailijoiden korkeakouluksi” kutsuttu Yhteiskunnallinen korkeakoulu, joka vuonna 1966 sai nimen Tampereen yliopisto. Yksi yliopistolla työskennellyt, kirjallisuuskeskusteluihin aktiivisesti osallistunut kirjallisuudentutkija oli tämän teoksen kirjoittaja Yrjö Varpio, joka on tutkinut Alex Matsonin lisäksi niin Lauri Viitaa, Väinö Linnaa kuin Mäkelän piiriäkin. Matson-elämäkerrasta on löydettävissä kertomus siitä, miten Varpio nuorena kirjallisuudentutkijana tulee haastattelemaan Matsonia ja miten Matson vie hänet vieraanaan pirkkalalaiskirjailijoiden tapaamiseen. Tärkeä hetki suomalaisessa kirjallisuuden ja kirjallisuudentutkimuksen historiassa.
Viimeiset vuosikymmenet
Lehtikirjoittelu ja esitelmöiminen sekä kirjailijoiden kanssa keskustelu ei kuitenkaan taannut elantoa, vaan Matsonin oli otettava urakoitavakseen suuria tietokirjojen käännöstöitä vielä 70 vuotta täytettyäänkin. Hän joutui kokemaan myös takaiskuja, kun hänen käännöksensä Linnan Tuntemattomasta sotilaasta ja Mika Waltarin Turms kuolematon -teoksesta eivät tyydyttäneetkään kustantamoja. Hänen englanninkielensä oli jäänyt ajastaan jälkeen hänen asuttuaan vuosikymmeniä suomenkielisessä ympäristössä.
Elantoa toi perheeseen myös puoliso Kerttu Matson, joka työskenteli myös kirjallisuusalalla: hän oli kouluttautunut kirjastovirkailijaksi ja työskenteli siinä toimessa ensin Kangasalla sitten Tampereen kaupunginkirjastossa eläköitymiseensä saakka. Hän toi puolisolleen työpaikaltaan luettavaksi tuoreimmat uutuusromaanit.
Vaikka Matson jäi ilman tieteellistä koulutusta, ei hän jäänyt vaille tieteellisiä kunnianosoituksia. Alex Matson vihittiin Turun yliopiston filosofian kunniatohtoriksi toukokuussa 1960. Samalla kertaa kunniatohtoriksi vihittiin myös hänen ex-puolisonsa Kersti Bergrothin läheinen ystävä, jääkäri, kenraaliluutnantti Karl Lennart Oesch.
Matson sai myös apurahoja sekä huomionosoituksia, muun muassa Suomen Kulttuurirahastolta, joten viimeiset vuotensa hän saattoi elää toimeentulohuolista vapaana. Kersti Bergrothin sanotaan kirjoittaneen aina. Viimeisinä aikoinaan, kun hän halvauksen vuoksi ei kyennyt kirjoittamaan, hän saneli runoja. Samaan tapaan eli Alex Matson. Hän kirjoitti joka päivä. Vaikka hän sairasteli viimeisinä vuosinaan, hän ei lopettanut kirjoittamista. Viimeisien päivien kirjoitusjäljestä eivät lukijat enää saaneet selvää, mutta Matson jatkoi kirjoittamistaan elämänsä loppuun saakka.
Hänen jäämistöstään, jota Kerttu-puoliso yhdessä tamperelaiskirjailijoiden kanssa järjesteli ja selvitteli, säilyi arkistoitavaksi huomattava määrä kirjallista materiaalia: huolellisesti ja säännöllisesti tehtyjä päiväkirjamerkintöjä, kirjeenvaihtoa, alustusten ja artikkelien luonnoksia sekä lukemattomia luonnoksia toteutumatta jääneistä kirjahankkeista. Myös muistelmat jäivät kesken. Julkaistavaksi ehti vain lapsuusvuosia käsittelevä Muistelen (1971). Aineistot arkistoitiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Osa henkilökohtaisesta aineistosta suljettiin määräajaksi, mutta nyt kaikki aineisto on tutkijoiden käytössä.
Suuren työn tulos
Yrjö Varpion kirjoittama Alex Matsonin elämää kuvaava teos on suuren, yksityiskohtaisen ja pitkäaikaisen työn tulos. Yhtäältä sitä varten on kirjoittajan täytynyt perehtyä Matsonin omaan, laajaan arkistoaineistoon, hänen julkaistuihin teoksiinsa ja muihin kirjoituksiin, sekä monenlaisiin aikakaus- ja sanomalehtiaineistoihin ja lukusiin eri arkistoihin Suomessa, Englannissa ja Yhdysvalloissa. Varpio on myös käyttänyt muiden nauhoittamia haastatteluja sekä haastatellut monia asianosaisia.
Aineistot ja arkistot paljastavat tarkalle lukijalle paljonkin, mutta erityisen merkittävää tässä teoksessa on se, miten Varpio laajaan elämänkokemukseensa sekä tutkijanuraansa pohjautuen asettaa ja asemoi Matsonin ja hänen tuotantonsa osaksi suomalaisen kirjallisuuden kenttää, yhdeksi keskeiseksi sotienjälkeisen kirjallisuuden vaikuttajahahmoksi, joka vaikutti lukemattomiin kirjailijoihin ja lukijoihin sekä erityisesti siihen, miten Tampere nousi merkittäväksi kirjallisuuskaupungiksi toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa.
Matson ei kirjoittanut ja puhunut kirjallisuudentutkijoille tai kirjallisuudentutkijan äänellä, vaan hän kirjoitti ja puhui kirjailijoille, jotka olivat hänen laillaan vailla akateemista koulutusta. Hänen vaikutuksensa suomalaisiin kaunokirjallisuuden lukijoihin on myös mittava: hän toi esseillään ja arvioillaan suomalaisten lukijoiden tietoisuuteen uutta ja osin vielä kääntämätöntä englanninkielistä kaunokirjallisuutta, hän käänsi tulevia klassikoita ja kirjoitti lausuntoja romaanikäsikirjoituksista sekä vieraskielisistä romaaneista kustantajille, jotka tekivät niiden perusteella kustannus- ja käännöspäätöksiä.
Yrjö Varpion teos on huolellisesti viitoitettu, siinä on laaja ja yksityiskohtainen aineisto- ja lähdeluettelo. Se on kirjoitettu sujuvalla asiaproosalla, jota lukee ilokseen. Vaikka en ole koskaan kuunnellut Alex Matsonin puhetta, olen kuulevinani hänen rauhallisen, kuivakan mutta humoristisen äänensä kirjan sanojen taustalla.
Teos on julkaistu avoimena tiedekirjana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sivuilla:
Nostetaan teksti pöydälle 