Dekkariviikko

Kuluneesta viikosta tuli vähän sattumalta viikko, jona – työjuttujen ohella – luin ja kuuntelin pelkästään dekkareita. Lukemistani teoksista kokoan tähän nyt oman dekkariviikko-koosteeni.

Aloitin Nilla Kjellsdotterin teoksella Jo joutuvi yö, joka on jo kolmas osa Mija Wadön työtä ja elämää käsittelevästä Murhia Pohjanmaalla -sarjasta. Sen on suomentanut Anna Heroja. Kjellsdotter kirjoittaa teoksensa ruotsiksi ja niillä onkin laaja lukijakunta sekä Suomessa että Ruotsissa, myös käännöksiä muille kielille on tehty. Edelliset, menestykselliset ja palkitut osat – Kivipuiston tyttö ja Taivaankartano – ilmestyivät vuosina 2022 ja 2023. Nilla Kjellsdotter on tämän vuonna 1987 syntyneen ja Oravaisissa asuvan kirjailijan pseudonyymi.

Pohjanmaa, erityisesti Oravainen ja sen kahvitupa, jossa itsekin olen monta kertaa pysähtynyt ihailemaan upeaa Merenkurkun maisemaa, sekä Vaasa näkyvät hyvällä ja kiinnostavalla tavalla dekkareissa. Wadö on sinkku, jonka suhde poliisikollegaan Ronnyyn on koko ajan kehittymässä vakavampaan suuntaan. Läheisimmät suhteet Mijalla on ystävätär Saraan, reippaaseen ja elämästä nauttivaan tätiin sekä Mijan menemisiä ja tulemisia seuraavaan ja kommentoivaan naapuriin. Muutoin Wadö on tyypillinen dekkarien poliisi, joka syöksyy selvittämään murhia niin, että syöminen ja nukkuminen unohtuvat – ja jolla on omassa menneisyydessään selvittämättömiä ja traumaattisia asioita. Mijan kohdalla teiniraskaus ja -synnytys.

Jo joutuvi yö -teos lähtee liikkeelle tavallisen keski-ikäisen miehen murhasta ja jatkuu kahdella muulla, näennäisesti yhteen liittymättömällä veriteolla. Tiukan poliisityön tuloksena yhteyksiä alkaa kuitenkin löytyä ja langat solmiutua yhteen. Murhattuja yhdistää erityisesti se, että he ovat kaikki pettäneet, sortaneet tai pahoinpidelleet naisia.

Kotimaisen dekkarin jälkeen tartuin Helen Fieldsin Täydelliset todisteet -teokseen, joka aloittaa Edinburghissa työskentelevästä, ranskalaistaustaisesta rikoskomisario Luc Callanachista kertovan dekkarisarjan. Aloin ensin kuunnella dekkaria, koska lukijana oli Ville Tiihonen, jonka ääneen yksi kollegoistani kertoi joka ilta nukahtavansa. Itse en nukahtanut vaan jäin jännityksellä kuuntelemaan, miten Callancach selviytyy skotlantilaisessa, ranskalaisuutta vieroksuvassa ympäristössä. En muutenkaan suosittele Fieldsiä iltalukemiseksi. Teos oli oikeastaan aika kauhea, makaaberi ja misogyninen murhatarina, jossa psykoottinen, naisia vihaava mies pyrkii kaikin keinoin saamaan hallintaansa vahvan ja menestyvän naisen ja tappaa siinä sivussa omasta näkökulmastaan merkityksettömiä naisia. Onneksi Callancachille mikään elämä ei ole merkityksetön.

Sarjan kahden seuraavan osan suomennokset odottelevat lukemista ja kuuntelua (päiväsaikaan) eli dekkariviikkoni saanee jatkoa. Mutta näin brutaaleja teoksia ei voi lukea tai kuunnella useita peräkanaa, joten siirryin kotimaisen kirjailijan, Elina Backmanin, cosy crimea lähestyvien teosten pariin. Olin aikaisemmin jostain syystä olettanut, että nämäkin teokset olisivat veriroiskeilla mässäileviä, mutta olin täysin väärässä.

Aloittelevasta ja pian menestykseen nousevasta true crime -podcasteja tekevästä Saana Havaksesta ja hänen kehittyvästä suhteestaan KRP:n tutkijaan Jan Leinoon kertovia teoksia on jo ilmestynyt neljä. Teokset ovat oikein suosittuja ja käännössopimuksiakin on solmittu. Kun kuningas kuolee sijoittuu itseään kuningaskunnaksikin tituleeraavaan Hartolaan, jossa Saana syventyy menneisyydessä hukkuneen tytön tapaukseen samaan aikaan kun poikaystävä tutkii samaan paikkakuntaan kytkeytyviä murhia. Yhtäkkiä menneisyys ja nykyisyys kietoutuvat yhteen, ja Saana itsekin on joutua pinteeseen.

Toisessa osassa, Kun jäljet katoavat, Saana Havas seuraa ja podcastaa reaaliajassa nuoren pojan katoamistapausta Helsingin Lammas- ja Kuusisaarissa. Yksityiskohtainen maisemien kuvaus houkuttaa tekemään retken näille Helsingin keskustaa lähellä oleville luonnonkauniille saarille. Tässäkin osassa Saanan ja Janin tutkinnat kietoutuvat yhteen. Eikä Jan pysty pitkään pysyttelemään etelässä Saanan selvittäessä Inarissa 30 vuotta aiemmin tapahtunutta nuoren tytön murhaa teoksessa Ennen kuin tulee pimeää. Tässä Saana saa toimeksiannon kadonneen tytön sisarelta ja lukija pääsee hänen mukanaan kiertelemään kaamokseen valmistautuvan pohjoisen seudun luontoa ja sulkeutuneita asukkaita. Kun uusi teini katoaa, tarjoutuu Jan avuksi rauhalliseen menoon tottuneelle Inarin poliisille.

Tuore teos, Kuinka kuolema kohdataan, sijoittuu Kotkan edustalla olevaan, juhannuksen viettoon valmistautuvaan Kaunissaareen, jonka menneisyydestä Saana löytää kuolemaansa pudonneen nuoren naisen ja alkaa selvittää mysteeriä. Samaan aikaan poikaystävä Jan etsii murhaajaa Nizzasta ja Sysmästä ja lopulta taidemaailmaan ja menneisyyden vääryyksiin kietoutuvat jäljet tuovat Janin Kaunissaareen.

Elina Backmanin teokset ovat sujuvasti kirjoitettuja ja tarkastelevat kiinnostavasti rikospodcastien syntyvaiheita. Ympäristön kuvaus on elävää ja juonet monimutkaisia. Mutta näin peräkkäin kuunneltuina ja luettuina tietynlainen kliseisyys alkaa vaivata. Viimeisen osan kohdalla jäin miettimään sitä, miten on mahdollista kirjoittaa teos, joka sijoittuu vuoden 2020 juhannukseen ilman yhtäkään mainintaa turvaväleistä ja huolesta maailmalla leviävästä viruksesta. Ja vaikka rajoituksia oli purettu kesäkuussa niin Suomessa kuin Ranskassa, ei esimerkiksi ravintoloissa ja kaupoissa käynti silloinkaan ollut niin sujuvaa ja ongelmatonta kuin kirjassa annetaan olettaa.

Löysin dekkariviikollani myös ruotsalaisen Karin Wahlbergin rikoskomisario Claes Claessonin tutkimuksia seuraavan sarjan, jonka ensimmäisessä osassa, Yöpäivystäjä, naislääkäri löytyy aamulla työpaikkansa suihkukopista kuolleena. Claessonin lisäksi fokushenkilönä on toinen lääkäri, eronnut, aikuisen tyttären äiti, Veronika Lundborg-Westman. Kirjailija Wahlberg on itse lääkäri, joten sairaalan ja sen henkilökunnan elämää kuvataan tavalla, joka vaikuttaa todentuntuiselta. Yöpäivystäjä on hänen esikoisteoksensa, ja sarjaa näyttää olevan suomennettuna peräti kahdeksan osaa. Kerronta on asiallista ja rauhallista ja päähenkilöt hyvin tavallisen tuntuisia, keski-ikäisiä ruotsalaisia. Yhteiskunnalliset ongelmat ja luokkaerot ovat toki näkyvillä, mutta sellaista verimässäilyä, jota useissa ruotsalaisissa dekkareissa nykyään tapaa, ei ole näkyvissä.

Kesäloman dekkaritarjonta on siis turvattu.