Kirja-arvioista puhutaan eri termeillä, mutta termien sisällöstä ei varmaankaan puhujilla ole aina tarkkaa käsitystä. Puhun tässä nimenomaan tietokirjallisuuden arvioinnista, koska siitä itselläni on eniten kokemusta.
Arvioiden kirjoittaminen on hyvä ja matalan kynnyksen tapa aloittelevalle tutkijalle kasvattaa julkaisuluetteloa, hankkia kalliita kirjoja omaan kirjahyllyyn ja rakentaa myös asiantuntijaprofiiliaan. Väitöskirjaansa aloittelevalla jatko-opiskelijalla saattaa olla vaarana joko kirjoittaa liian arrogantisti – osoittaa omaa oppineisuuttaan etsimällä virheitä tai epäjohdonmukaisuuksia arvioitavasta teoksesta – tai liian myötäsukaisesti – kokeneen ja nimekkään tutkijan teoksia ei uskalleta haastaa.
Olen kuullut sellaisen nyrkkisäännön, että jos arvioitavasta teoksesta ei löydä mitään hyvää, se kannattaa jättää jonkun toisen arvioitavaksi. Arvioita ei saisi käyttää oman erinomaisuuden tai asiantuntijuuden pönkittäjänä.
Kirja-arvio ei ole kritiikkiä siinä mielessä, että arvioitavaa teosta kritisoitaisiin ja siitä etsittäisiin pelkkiä virheitä. Kritiikki-termin alkuperäinen merkitys on ollut hyvän ja huonon erottamisessa. Kriittisyys kirja-arvioissa tarkoittaa – kuten kaikessa tutkimustyössä – sitä, että kykenee arvioimaan lukemaansa, erottamaan oleellisen epäoleellisesta ja tarjoamaan lukemastaan perustellun tulkinnan.
En käyttäisi myöskään sanaa kirja-arvostelu, koska se painottaa arvottamisnäkökulmaa – ja tuo mieleen koulutodistukset. Arvion kirjoittaja asettaa itsensä siinä sekä teoksen kirjoittajan että arvioiden lukijoiden yläpuolelle: hänellä on ymmärrystä arvostella tämä teos ja asettaa se omalle paikalleen hierarkiassa. Kirja-arvion käsite tuntuukin luontevimmalta käyttää. Toki niitäkin on monenlaisia.
Kirja-arvion keskeiset tehtävät ovat: kuvailu, tulkinta ja arvottaminen. Arvion lukijalle on annettava perustiedot arvioitavasta teoksesta, tulkittava sen merkitys ja paikka sekä arvioitava sen onnistumista tehtävässään.
Kirja-arvioiden kirjoittamiseen ohjeistavat tekstit muistuttavat kahdesta tärkeästä seikasta, joka arvioijan tulee muistaa: Kenelle teos on kirjoitettu? Kenelle arvio kirjoitetaan? Arvioitavalta teokselta ei voida vaatia päämääriä, joita sen ei ole tarkoituskaan toteuttaa. On arvioitava sitä teosta, joka on kirjoitettu, eikä sitä teosta, jonka arvioija kenties haluaisi kirjoitettavan. On myös muistettava arvion lukijoita ja kirjoitettava heitä silmälläpitäen. Sanomalehteen kirjoitetut arviot eroavat niistä, jotka kirjoitetaan vaikkapa oman alan tieteelliseen julkaisuun.
Kritiikki on perusteltu arvio teoksesta. Se on samanaikaisesti sekä objektiivinen että subjektiivinen. Sen on objektiivisesti kuvattava arvioitavaa teosta, mutta samanaikaisesti tarjottava siitä subjektiivinen, kirjoittajan oma tulkinta.
Kirja-arviossa on oltava jonkinlainen näkökulma ja jokin pointti tai oivallus. Emeritusprofessorin näkökulma arvioitavaan teokseen on välttämättä erilainen kuin jatko-opiskelijan. Arviossa on tärkeää tuoda esiin se näkökulma, josta teosta tarkastellaan, jolloin arvion lukija osaa suhteuttaa oman lukutapansa. Itselleni on tärkeää tuoda arviossa esiin myös jonkinlainen kirjan lukemisen synnyttämä oivallus tai teoksen ydinsanoma – joko ääneenlausuttu tai teoksen lähestymistapaan sisäänrakennettu. Jotain joka löytyy kirjainten takaa.
Kirja-arvioiden kirjoittaminen on myös tieteen yleistajuistamista. Siinä tuodaan lukijoiden käsiteltävään muotoon arvioitavan teoksen ydin. Hyvän arvion luettuaan lukija kykenee arvioimaan tarvitseeko/kannattaako hänen tai haluaako hän lukea itse teoksen. Erinomainen kirja-arvio houkuttelee tarttumaan arvioituun teokseen.
Nostetaan teksti pöydälle 