Puhuttua kirjoitusta – kirjoitettua puhetta

En koskaan tavannut Kersti Bergrothia, enkä ole nähnyt hänestä kuvattuja filmejä. Olen nähnyt vain valokuvia. 

Tämä epätarkka, valottunut kuva on minulle tärkein. Siinä Kersti Bergroth ruokailee yhdessä ystävänsä Liisa Ottosen kanssa. Sää on niin lämmin, että voi ruokailla ulkona, myös kuvan ilmapiiri on lämmin, luottavainen ja rauhallinen. Kuva: Albert Steffenin arkisto, Dornach.

Olen saanut käsiini muutaman tunnin verran hänestä tehtyjä haastattelunauhoituksia. Haastattelut olen parhaan taitoni mukaan litteroinut tekstiksi. Kaikki litterointeja tehneet tietävät, miten hidasta ja vaivalloista se on. Bergroth puhuu pitkiä ajatusryppäitä ilman, että jakaisi sanottavaansa virkkeiksi tai lauseiksi. Hän vaihtaa sukua, lukua ja aikamuotoa kesken lauseen ja lisäilee outoja tai sekoittava välisanoja. Hän puhuu haastattelijaansa puheen päälle. Ehkä me kaikki puhumme samoin tai sitten sillä on jotain tekemistä hänen persoonallisuutensa kanssa tai sen kanssa, että suomi ei ollut hänen äidinkielensä.

Toisena haastattelijana on ollut suomen kielen opiskelija Arto Nuortio, joka teki opinnäytteensäkin Bergrothin kielenkäytöstä. Hänen tarkoituksenaan oli tehdä kirjailijahaastatteluja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmiin, ja siellä hänen tekemänsä haastattelut ovatkin, mutta kovin toisenlaisina kuin muista kirjailijoista tehdyt systemaattiset teoksia ja niiden syntytaustoja kartoittavat yksityiskohtaiset haastattelut. 

Bergroth ei taipunut muistelemaan kirjallisia esikuviaan tai mallejaan, eikä esivanhempiensa vaikutusta kirjoittamiseensa. Hän puhui pitkään ja mielellään herätyksestään henkisen maailman olemassaoloon sekä antroposofian ja taiteen suhteesta – minua toki tällainen aiheenvalinta ilahduttaa. Hän puhui tulevaisuuden yhteiskunnasta ja nuorison merkityksestä. 

Kun nuori haastattelija yritti tehdä kirjallista työskentelyä koskevia kysymyksiä, Bergroth vastasi niihin miten halusi ja ryhtyi sen jälkeen haastattelemaan haastattelijaansa, kyselemään tämän harrastuksista ja ystäväpiiristä, alkoi kohdella tätä nuorison edustajana ja esimerkkitapauksena. Nuori mies kunnioitti kovin ihailemaansa kirjailijaa ja muuttui kyselijästä vastaajaksi.

Nämä haastattelut on tehty Roomassa ja Helsingissä vuonna 1971, jolloin kirjailija eli viimeistä luomiskauttaan ja oli täyttänyt 85 vuotta.

Tämä kuva on otettu Roomassa, haastattelujen aikaan. Kersti Bergroth on saanut miellyttäviä vieraita Suomesta. tällaisena hänet muistetaan: persoonallisena, vahvana ja näyttävän tyylikkäänä, käsikynkässään ystävä, haastattelija, lausuntateiteilija Kastehelmi Karjalainen. Kuva: Kastehelmi Karjalaisen kokoelma.

Noin vuotta aikaisemmin oli tehty toinen haastattelujen rypäs, niin ikään sekä Roomassa että Suomessa, jolloin haastattelijana oli karjalaistaustainen lausuntataiteilija Kastehelmi Karjalainen. Niissä kaksi taiteilijaa, kaksi kannakselaista, kaksi kirjailijaa, naista ja ystävystä kohtaa, jolloin asetelma on tasa-arvoisempi. 

Kahdenkeskisissä keskusteluissa tyylilaji on ylevä, Karjalainen lausuu runoja ja Bergrothin kirjoittamia tekstejä taiteilijan taidoillaan ja kyselee suuria karjalaisen kansan tehtävistä sekä taiteilijan paikasta maailmassa. 

Mutta kun keskusteluun tulee kolmas karjalainen, Anterean Noskuan kylästä kotoisin oleva Johannes Kemppi, jonka lapsuudenkodissa Bergroth aikanaan asui kirjoittaessaan murrenäytelmäänsä Anu ja Mikko, tunnelma muuttuu. Nyt kolme vilkaskielistä, karjalanmurteella haastelevaa ystävystä puhuu yhtä aikaa, limittäin, lomittain ja päällekkäin, muistelevat mennyttä Karjalaa, siellä asuneita ihmisiä, siellä tapahtuneita sattumuksia. Puhujilla on hauskaa. He kertovat kilpaa vitsejä ja anekdootteja, ja nauru helkkyy ja heläjää. 

Tätä puheensorinaa on aivan mahdotonta litteroida. Sitä voi vain kuunnella kerran toisensa jälkeen, nauttia kielestä, tehdä muistiinpanoja ja huomioita. 

Muiden, tavanomaisempien haastattelujen litterointi sen sijaan onnistuu ja voin lukea haastattelut teksteinä, kirjoitettuna tajunnanvirtana, jonka yksityiskohtia, teemoja, toistoja ja uusia tiedonmurusia kirjaan ylös, vertailen ja yhdistän sekä lisään mukaan käsikirjoitustekstiini. Ja vaikka siitä on kauan, kun olen kuunnellut ja litteroinut haastattelut, tekstiä lukiessani Kersti Bergrothin ääni soi päässäni, kaikuu korvissani.

Haastattelunauhoitukset ovat hänen elämänsä viimeisiltä vuosilta. Niitä edeltäneiltä vuosikymmeniltä hän puhuu minulle kirjeissään. 

Olen lukenut hänen kirjoittamiaan kirjeitä suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi. Niissä kaikissa on hieman erilainen ääni ja äänen sävy – toki se vaihtelee myös vastaanottajasta ja kirjoittamisajasta riippuen. Niitä lukiessani yritän sovittaa hänen puheääntään kaikumaan tekstiin, tekemään sen eläväksi. 

Olisi ollut kiinnostavaa kuulla hänen puhettaan ruotsiksi, joka oli hänen äidinkielensä sekä saksaksi, joka oli hänelle taiteen, runouden ja maailmankatsomuksen kieli. (Toki hän kirjoitti hyvää, virheetöntä ja ilmeikästä suomen kieltä.) Ja olisi ollut hienoa nähdä hänen puhuvan ja liikkuvan filminauhalla. 

Nyt nämäkin puolet jäävät oman kuvitteluni ja sen, mitä muut ovat hänestä ja hänen olemuksestaan kirjoittaneet, varaan.

Tämä kuva on otettu haastattelujen aikaan, vuoden 1970 karjalaisten kesäjuhlilla. Kuva: Kastehelmi Karjalaisen kokoelmat.
Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s