Kävelyä hautausmaalla

Tasan vuosi sitten tänään, kuten Facebook minua ystävällisesti muistutti, olin arkistomatkalla Helsingissä sekä kävelyretkellä Hietaniemen hautausmaalla.

Kirjoitin muistikirjaani:

Turistina kuumassa Helsingissä, hikisenä, jalat rakoilla. Hietaniemen hautausmaan pitkät käytävät – muttei loputtomat, jos vertaa vaikkapa Rooman kuolleiden kaupunkiin. Havupuut tarjoavat viileyttä ja varjoa, oravat kesyjä, pähkinöittäkin, kuiskailematta. Vieressä pilkottaa meri houkuttavana ja kimaltelevana. 

Hautausmaiden oravat ovat tottuneet ihmisiin ja tulevat herkkujen toivossa lähelle kuvattaviksi

Hietaniemen hautausmaa lienee Suomen tunnetuin ja ikonisin hautausmaa, löytyyhän sieltä niin Mannerheimin kuin Kekkosen ja monen muun suomalaisen suurmiehen hautamuistomerkit. On sinne haudattu monia merkittäviä suomalaisnaisiakin. Hautausmaa sijaitsee vilkkaan kaupungin ja viilentävän meren välissä, se on paikoitellen kuin keidas penkkeineen ja puun takaa kurkkivine oravineen kuumana kesäpäivänä.Jotkut ovat saattaneet paheksua sitä, että hautausmaa sijaitsee aivan uimarannan vieressä.

Oma tarkoitukseni oli käydä etsimässä tutkimuskohteeni Kersti Bergrothin hauta, joka vaivatta löytyikin. Kävin myös puolisoni isän haudalla ja kiertelin etnografiystäväni kanssa osin päämäärätietoisesti osin päämäärättömästi, niitä näitä, useimmiten kuolemaan liittyviä keskustellen.

Sattumoisin, puolisoni isän hautapaikan lähistöltä löytyi myös tämä, omalle tutkimukselleni merkittävä hauta

Suomalaiselle historialle ja kulttuurille merkittävien ihmisten hautapaikat erottaa usein erityisestä ja kookkaasta hautamuistomerkistä. Jotkut tärkeät haudat löytyvät sattumalta. Näin löysin omalle työlleni tärkeiden antroposofien, Astrid Reposen ja Maija Juvaksen, vaatimattoman hautakiven. Astrid avioitui Maijan veljen, toimittaja Matti Juvaksen kanssa, sai kaksi lasta ja päätti elämänsä dramaattisesti eduskuntatalon eteisessä talvisodan rauhanteon päivänä. Maija taas huolehti Astridin lapsista ja kouluttautui Suomen ensimmäiseksi Steiner-koulun opettajaksi. Hän menehtyi ankaraan sairauteen juuri ennen koulun aloitusta.
Hautausmaa kuvastaa kulttuuria ja aikakautta, siksi eri aikakausien ja eri maiden ja eri uskontokuntien hautausmaat eroavat toisistaan. Istutetut kukat, leikkokukat vai pitkään kirkkaana loistavat muovikukat? Kuva vainajasta, hänelle tärkeitä esineitä tai symboleita, hänen elämäänsä kuvastava muistomerkki vai nimetön muistolehto tai pieni metallilaatta muiden keskellä. Yksilöllisyys ja nimettömyys – omannäköinen, juuri tämän henkilön elämää juhliva ja merkitsevä muistomerkki tai mereen siroteltu tuhka – elävät samanaikaisesti. Ja myös perinteiset hautajaiset, joissa kristillinen sanoma ja kukkaseppeleet muistovärssyineen saattavat ruumisarkkua maan poveen. 

Tosin, syystä tai toisesta, haudan äärellä tapahtuvat rituaalit ovat vähentyneet ja siirtyneet muualle. Yhä useammin vain vainajan lähipiiri on todistamassa sitä, kun seurakunnan työntekijä sijoittaa tuhkauurnan sille varattuun paikkaan. 

Hugo Simbergin hautakiven hahmon merkitystä voi tulkita eri tavoin

Kaikkien merkittävien henkilöiden hautamuistomerkit eivät ole suuria ja kauas näkyviä. Tätä taiteilija Hugo Simbergin hautakivessä kolkuttavat pientä hahmoa katselimme kauan ja tarkasti. Kuka tai mikä se on? Katsooko se hautakiven sisään? Minkä päällä se seisoo? Hahmo lienee Simbergin töistä tuttu luuranko, kuolema, joka ennemmin tai myöhemmin kolkuttaa meidän kaikkien ovellemme.

Osa hautamuistomerkeistä muistuttaa vainajan maallisesta vaelluksesta, osa viittaa tuonpuoleiseen. Osa, kuten Simbergin hahmo, muistuttaa ohikulkijaa tämän kuolevaisuudesta ja kehottaa: ”Memento mori!”

Suomalaista perinteistä hautausmaata kuvastavat synkkyys, tummien, toinen toistaan muistuttavien hautapaasien synkät rivit. Hautapaasien koosta voi arvella vainajan merkittävyyttä tai varallisuutta. Merkittävillä suvuilla oli omat sukuhautansa, jotka sijaitsivat mahdollisimman lähellä kirkkoa.

Zachris Topeliuksen hautamonumentin päällä kurkottava enkeli näkyy kauas

Monenlaisiin tehtäviin ja muotoihin taipuva enkeli on kai yleisin hautausmaalta löytyvä hahmo

Kersti Bergrothin haudan koordinaatit olivat tiedossani ja hautapaikka löytyikin melko vaivattomasti. Vaikka Bergroth kuoli vasta 1975, hänen hautansa löytyy hautausmaan vanhalta puolelta. Hautakivi tai monumentti poikkeaa merkittävästi ympäriltä löytyvistä, perinteisistä muistomerkeistä. Pienen pohdinnan jälkeen löytyy selityskin.
Hautamonumentin takakulmasta löytyy nimi Sam. Hagelin. Bergrothin ensimmäinen puoliso menehtyi tuberkuloosiin vuonna 1917 ja haudattiin mitä ilmeisimmin tälle paikalle. Viereisissä haudoissa löytyy samoihin aikoihin kuolleita vainajia. Ilmeisesti Bergrothin kuollessa alkuperäinen hautakivi poistettiin, Bergroth haudattiin puolisonsa viereen ja päälle pystytettiin koko hautapaikan peittävä monumentti.

 

Hautamonumentti edustaa modernia, 1970-luvun muotokieltä ja koostuu matalista lohkareista, jotka yhdessä muodostavat aaltoilevan pinnan. Mitenhän sitä pitäisi tulkita? Onko kyse Vuoksen aalloista? Kuvaako se elämää merenä? Vai elämänkulun vaihtelua, ylös alas kuljettavia aaltoja, elon myrskyjä? Vaikea sanoa.

Hautakivessä on ehkä vähän epäsuomalaisella tavalla tekstikatkelma ja melko ainutlaatuisella tavalla murrekielinen teksti. Bergrothin rakastetuin ja tunnetuin Anu ja Mikko -näytelmä on kirjoitettu Antrean murteella. Lainaus viittaa siihen, miten taivasmatkaan voi valmistautua naurusuin ja odottaen, kun elämä tuntuu valmiilta ja täydeksi eletyltä. 

Kohtsilläähä se ikä o lopuss, a sit alkaaki se makia ikuisuus.

Näin Bergrothin elämässä – hautakiven näkökulmasta katsottuna – korostuvat hänen karjalaiset juurensa, ei maailmankatsomuksen ja ehkä ikuisuudenkin kannalta merkittävämpi antroposofia. Elävät viime kädessä päättävät, mitä merkityksiä hautamuistomerkit ohikulkijoille välittävät.