Kumman äärellä

Muutaman syyskuisen päivän, jolloin aurinko paistoi niin kutsuvasti ja jolloin olisi ollut niin paljon muuta, tärkeää tehtävää ja kirjoitettavaa, istuin Tieteiden talossa kuunnellen alustuksia äänten kuulemisesta, kummituksista, meedioista, kuolleiden kohtaamisista, henkien valtaamista ihmisistä, zombeista, kanavoinnista, henkioppaista ja monesta muusta kummasta.

Kyse oli Mieli ja toinen -projektin järjestämästä kansainvälisestä konferenssista otsikolla Wild or domesticated? Konferenssi kokosi monitieteisen joukon tutkijoita kumman äärelle. Kumma, erityisesti sen englanninkielinen käännös, uncanny, viittaa Sigmund Freudin unheimlich-käsitteeseen – jonkin tutun ja kotoisen muuttumiseen oudoksi, kummaksi, pelottavaksi. 

Populaarikulttuurin tutkija Christopher Partridge kuvittaa käsitettä näin: kuvittele olevasi yksin kotona ja makaavasi omassa sängyssäsi, illalla, pimeässä. Yhtäkkiä kuulet huoneessa hengitystä.

Riittääkö tämä avaamaan käsitteen merkitystä? 

Teemaa on paljon hyödynnetty kirjallisuudessa ja elokuvissa. Itse asiassa kirjallisuus, E.T.A. Hoffmannin (1776-1822) novelli Sandman (suom. Nukuttaja), inspiroi Freudia.

Vaikka uncanny ei (vielä) ole vakiintunut uskontotieteen käsitevalikoimaan, suuri osa seminaarin lähestymistavoista ja tutkimuskohteista oli uskontotieteilijälle tuttuja tai ainakin pienellä vaivannäöllä tunnistettavissa. Mutta oletettavasti osa tutkijoista oli oman tieteenalansa sisällä hieman syrjässä (siksikin konferenssi oli tarpeellinen). Mutta jotain uutta ja yllättävää toki näin ja kuulin. Paljonkin.

Oli upeaa tavata Tanya Luhrmann ja kuulla hänen hieno alustuksensa (jonka voi kuunnella konferenssin nettisivuilta). Hän esitteli omaa sovellustaan mielen teoriasta: Local theory of mind. Hän oli haastatellut uskonnollisia ihmisiä eri puolilla maailmaa heidän rukoilukokemuksistaan. Rukous on ihmisen puhetta Jumalalleen, ja joskus Jumala vastaa. Luhrmannin aineiston mukaan eri kulttuureissa on eroja siinä, millä tavalla Jumala vastaa. Se, mitä ajattelemme mielestä, vaikuttaa siihen, miten mielemme toimii.


Kontekstuaalisuus oli muutoinkin merkittävässä roolissa useissa alustuksissa. Mitkä asiat ovat universaaleja? Mitkä piirteet vaihtelevat ajassa ja paikoissa? Mitkä ilmiöt pysyvät? Mitkä muuttuvat ja millä tavoin?

Vaikka suuri osa alustuksista oli sellaisia, että ne olisi voinut esittää missä tahansa antropologian tai kulttuurien tutkimuksen konferenssissa – niissä käsiteltiin jotain tiettyä ilmiötä, populaarikulttuurin tuotetta tai yhteisöä lähellä tai kaukana – pieni osa oli sellaisia, että ne olisivat herättäneet vähintäänkin kulmakarvojen nostelua, silmien pyörittelyä ja hämmennystä. Annan esimerkin itseäni inspiroineesta sessiosta, jonka ohjelma näytti seuraavalta:


Kuuntelin työryhmän ensimmäisen session, jossa käsiteltiin henkiä ja niiden läsnäoloa länsimaisesta näkökulmasta. Puhujien asemat suhteessa informantteihin ja tutkimuskohteeseen muodostivat kiintoisan jatkumon.  Jack Hunter asettui perinteiseen tutkijan asentoon kuvatessaan informanttejaan ja heidän kokemuksiaan mm. henkipossessiosta eli siitä, miten henki voi tunkeutua ihmisruumiiseen. Hunter ei nähdäkseni ottanut kantaa tapahtumiin, vaan kummat kokemukset kuvattiin informanttien suulla. (Tosin hänkin mainosti Paranthropology-lehteä, jossa paranormaaleihin asioihin suhtaudutaan melko avoimesti tai niille annetaan ainakin mahdollisuus.)

Fiona Bowie oli henkilö, jonka tapaamista odotin ja jonka asenne oli lähinnä omaani (tai tulevan tutkimusprojektimme asennoitumista). Tutkijan positio tutkittaviin ja tutkimuskohteeseen on liikkeessä. Joskus on tarpeen mennä lähemmäs, mahdollisimman lähelle, antaa tilaa tai mahdollisuus toisille todellisuuksille. Ja sitten taas astuttava tanakammin tutkijan saappaisiin, otettava askel taaksepäin, ja kirjoitettava kokemus auki, käännettävä tutkimuksen kielelle. Ehkä tutkijalle hedelmällisin on välissäolon tila, liminaali, josta näkee molempiin suuntiin. Tutkimus muuttaa myös tutkijaa.

 
Fiona Bowie kuvasi sitä, mistä syistä ihmiseen kiinnittyy henkiä, mitä henget ovat (ks. Yllä oleva kuva), mistä huomaa henkien läsnäolon ja miten niistä pääsee eroon. 

Jos Bowie asemoi itsensä väliin, asettui session viimeinen puhuja, Terence Palmer, tukevasti toiselle puolen, vaikka tutkija onkin. Aiemmin illallisella hän oli kertonut omista henkisistä kokemuksistaan, joten ei ollut yllättävää, että hän alustuksessaan kertoi, tai oikeastaan näytti, työskentelyään henkien kanssa auttaen henkien valtaamia ihmisiä vapautumassa niistä. Hänen työskentelyään voi katsoa myös YouTubesta.


Palmerin tapaisia henkilöitä ei konferensseissa useinkaan tapaa.

Kuluneiden päivien aikana tapasin tuttuja ja tutustuin uusiin ihmisiin, niin kuin konferensseissa on hyvänä tapana. Nautin olostani ja sain paljon ajateltavaa, niin kuin hyvissä ja hyvin organisoituessa konferensseissa on tapana.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s