Täältä tultiin Eurooppa

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura järjestää keruun liittyen interrail-matkoihin, jotka 1970- ja 1980-luvuilla olivat kovin suosittuja tapoja matkustaa ja nähdä maailmaa. Itse matkustin interrail-lipulla Euroopassa kaksi kertaa: vuosina 1987 ja 1988.

Tässä muistelen erityisesti matkoista ensimmäistä, sillä onnistuin saamaan reilaajaystävältäni muutaman matkalta säilyneen valokuvan, jotka herättivät muistot eloon.

Matka alkoi kesä–heinäkuun taitteessa vuonna 1987. Olin 23-vuotias ja asuin Porissa, työskentelin autoemäntänä pikavuorobussissa Porin ja Helsingin välillä. En ollut pystynyt säästämään rahaa matkaa varten, kesälomapalkka meni interrail-korttiin ja Roskilden festivaalilippuun.

Mutta työtätekevänä henkilönä olin saanut hankittua uunituoreen ja kiiltävän Visa-kortin, jonka kanssa lähdin matkaan. Kortti mahdollisti rahan nostamisen eri maiden pankkiautomaateista – eri maissahan oli eri raha – ja joissain paikoissa myös pystyi maksamaan suoraan Visa-kortilla.

Kortille tuli käyttöä heti Ruotsin-laivalla, kun menimme baariin juomaan matkan ensimmäiset juomat. Juoman tuonut tarjoilija kysyi, aionko juoda useammankin. Kun vastasin myöntävästi, hän otti korttini ja aikoi lähteä pois. Juoksin hänet kiinni ja kielsin viemästä korttiani mihinkään, koko matkanihan oli kiinni siitä.

Tarjoilija nauroi ja sanoi vain pitävänsä sen illan ajan, jolloin saatoin maksaa kerralla kaikki juomani – näin tarjoilijan tarvitsi tehdä vain yhden kerran itse lasku. Se oli siihen aikaan tapana. Eikä minulla ollut koskaan ennen ollut luottokorttia. Sen illan aikana tosiaan tuli juotua toinen ja senkin jälkeen, loppuun asti.

Ilta jatkui niin pitkään, että olin aamulla kokonaan myöhästyä Tukholmasta. Heräsin vasta kun laiva oli jo lähtemässä takaisin Turkuun. Juoksin aulaan, missä jokseenkin kiukkuinen matkakumppanini odotteli tavaroittemme kanssa. Ehdimme juuri ja juuri juosta ovesta ulos ennen kuin laiva irtautui laiturista.

Päivän vietimme Tukholmassa ja lähdimme yöjunalla kohti Tanskaa. Se oli ylipäätään keskeinen interreilaamisen taktiikka: matkustamalla yöjunilla säästi rahaa, kun ei tarvinnut maksaa yösijasta. Tosin säästö saattoi olla kyseenalaista, sillä muistaakseni vietimme päivän Tukholman keskustan puistossa nauttien Systembolagin antimista.

Kööpenhaminaan saavuimme seuraavana aamuna melko lailla väsyneinä ja kävimmekin siistiytymässä rautatieaseman alakerrassa, jossa oli tarjolla suihkut matkustavaisille. Ja päivän vietimme aurinkoisessa Kööpenhaminassa. Muistan että lojuimme jossain ruohikkoisessa rinteessä, luin matkalle mukaan ottamaani kirjaa ja nautin auringonpaisteesta.

Mutta olin saanut ennen matkalle lähtöäni antibioottikuurin keuhkoputkentulehdukseen ja lääke reagoi vahvasti aurinkoon, mistä lääkäri ei ollut minua varoittanut. Aurinkolasien alapuolelta nenäni ja poskeni sekä kirjaa pidelleet sormeni, jotka olivat saaneet eniten aurinkoa, paloivat pahasti, turposivat ja kirvelivät pitkään. Nenäni paloi suorastaan karrelle. Siksi matkalla otetuissa kuvissa minusta välittyy hiukan pesukarhumainen tunnelma.

IMG_1551
Piknik, ehkä Pariisissa, ehkä Kööpenhaminassa. Janoinen olo joka tapauksessa. Kuva: Tarja Hiljanen.

Kööpenhaminasta matkustimme paikallisjunalla Roskildeen, jossa järjestettiin perinteiset rockfestivaalit. Olin käynyt siellä jo vuosina 1982 ja 1984, joten olin jo konkari. Tällä kertaa juhlat olivat kerrankin sateettomat ja mudattomat eli aurinko paistoi koko ajan. Minä yritin kulkea varjossa pesukarhukasvoineni.

Kun katson sen vuoden keikkalistaa, muistan nähneeni Peer Güntin, Europen, Stranglersit ja Pretenders-yhtyeen – todennäköisesti näin ja kuulin muutakin, mutta en juuri nyt muista niitä. Koska reissumme alkoi näin festareilla, jouduimme kuljettamaan mukanamme rinkkojen lisäksi telttaa ja makuupusseja, vaikka useimmiten asuimme edullisissa bed & breakfast -paikoissa.

Tanskasta jatkoimme juna-laivalla Saksaan ja sieltä Amsterdamiin (tai ehkä menimme ensin Ranskaan ja vasta myöhemmin Amsterdamiin, muistiinpanojen ja dokumenttien puutteessa pitää turvautua haperaan muistiin). Amsterdamin kohokohtana oli vierailu Vincent van Gogh -museossa. Olin lukenut hänestä kertovan Irving Stonen elämäkerran ja oli kiinnostavaa nähdä kirjasta tutut taulut luonnossa, paksut värikerrokset ja voimakkaat siveltimenjäljet.

Minä olin edelleen lääkekuurilla ja join yskänlääkettä suoraan pullosta ylittäen minulle määrätyn annoksen. Siitä seurasi outo olo ja sydämentykytyksiä. Yhdistin ne kuitenkin siihen suureen taide-elämykseen, jota parhaillaan koin.

Museo oli suuri ja monikerroksinen, joten kun ehdimme yläkertaan, jossa oli van Goghin aikalaisten ja tuttujen tauluja, en enää jaksanut innostua kaikista Monet’ien ja Manet’ien ja muiden tauluista. Taidetta pystyy ottamaan vastaan vain tietyn annoksen. Ostimme kortteja ja pieniä julisteita. Osa korteista minulla on vieläkin jäljellä. Vähillä rahoilla ja rinkan kanssa tuliaisten piti olla pieniä ja kevyitä.

IMG_0390
Vincent van Goghin piirros pappilan puistosta vuodelta 1884. Van Gogh -museosta ostettu kortti.

Amsterdamista suuntasimme Pariisiin. Asuimme korkealla vanhassa kerrostalossa. Sen ranskalaisen parvekkeen ovet avautuivat helteisen kaupungin kattojen ylle. Päivä päättyi voimalliseen ukkosmyrskyyn, jonka jyrinä kaikui kivitalojen seinämistä. Se oli komea näky.

Kävimme myös Louvren taidemuseossa, ihmettelimme ja ihailimme Nike-patsasta. Mona Lisaa katsahdimme vain ovelta, koska pienen taulun edessä oli ruuhkaista ruuhka. Enemmän kiinnostivat tummanpuhuvat teokset, joissa oli ihmeellinen valo. Kortti on edelleen tallella.

IMG_0391
Georges de la Tourin (1593–1652) Joosefia esittävä taulu.

Koska olin vannoutunut Doors-fani ja lukenut jo moneen kertaan Jim Morrisonin elämäkerran, No one here gets out alive, oli pakko vierailla Pere Lachaisen hautausmaalla hänen haudallaan. Joimme varmaan siellä viiniä kuten kaikki muutkin. Hauta oli sotkettu, maalattu räikeästi ja reitti haudalle piirretty hautakiviin. Siitä jäi vähän ikävä olo.

Ikävä olo jäi myös Notre Damesta. Itse kirkko oli kaunis, mutta vahvimmin mieleeni piirtyi se, kun lähdimme kiipeämään portaita ylös näköalatasanteelle – ehdottomasti viimeinen kerta elämässäni kun kiipesin minkään kirkon torniin. Huipulle johtivat kapeat kiviset kiertyvät portaat, jotka olivat vuosisatojen aikana hioutuneet liukkaiksi. Hyvin nopeasti tajusin, etten pystykään nousemaan, valtava korkeanpaikan kammo iski ja polveni pettivät.

Mutta alaspäinkään ei päässyt, koska kapeat portaat olivat yksisuuntaiset ja takanani tungeksi ylöspäin kulkevien joukko. En pystynyt kävelemään, vaan konttasin portaat ylös pelon kyynelten valuessa pitkin poskia. Tiina Pariisissa. Ylhäällä siirryin varovasti toiselle tornille, josta piti vielä mennä portaat alas. Onneksi se kävi jo helpommin. Eiffel-tornia katselimmekin sitten jalat visusti maan kamaralla.

IMG_1550
Seine ja Notre Dame. Kuva: Tarja Hiljanen.

Halusimme käydä myös muualla kuin Pariisissa ja jostain, nyt jo unohtuneesta syystä, valitsimme Rouen-nimisen kaupungin. Olin lukenut koulussa kolme vuotta ranskaa, joten yritin aina hoitaa asiat ranskaksi, vaikka useimmiten kieli vaihtui jossain vaiheessa englanniksi. Rouen-nimeä en osannut lausua sellaisella tavalla, että rautatieaseman virkailija olisi sen tunnistanut, siksi jouduin kirjoittamaan sen paperille ja hän kertoi meille, mistä ja milloin pääsisimme junaan.

Rouenissa ei englantia osannut kukaan muu kuin yksi virkailija kaupungin matkailutoimistossa. Hän hankki meille yösijan ja ruokailun, jotka hämmentävästi sijaitsivat eri rakennuksissa. Kun menimme illalliselle, yritin ilmaista, että olen kasvissyöjä. Muotoilin lauseen: ”je prefere legumes” eli pidän parempana vihanneksia. Herkullisia kasvisruokia saimmekin kaikki muut ruokalajit paitsi simpukkarisoton, josta poimin simpukat pois. Mutta muistini mukaan nautimme erinomaisen ranskalaisen illallisen pikkurahalla. Näimme kaupungissa myös paikan, jossa Jeanne d’Arc oli poltettu roviolla. Tämä ei ollut syy kaupunkiin tuloomme, sillä muistan yllättyneeni muistomerkin nähdessäni.

Ranskan jälkeen olimme saaneet tarpeeksemme taiteesta. Suuntasimme Englannin kanaalin ylitse Brightoniin rentoutumaan vapaana kulttuurisista velvoitteista. Yövyimme bed & breakfast -paikassa, joka tarjosi brittiläistä aamiaista. Koska en syönyt pekonia, sain kaksi annosta kananmunia. Raskas ja rasvainen aamiainen pakotti meidät takaisin sänkyyn lepäämään ja sulattelemaan sitä. Emme tosin koskaan kovin aikaisin menneet nukkumaankaan.

Kuuluisa Brightonin ranta oli vähän pettymys: sehän oli kivinen eikä hiekkaranta, johon porilaisina yyterinkävijöinä olimme tottuneet. Emme myöskään uskaltautuneet uimaan, sillä vesi näytti todella likaiselta ja siinä uiskenteli roskia ja jätteitä. Mutta rannan pienet pubit olivat mieleemme. Kun ne illalla suljettiin, ennen sulkemisaikaa saattoi ostaa juomat ja kuljettaa ne mukaan rannalle, joka oli täynnä nuorisoa ja siihen joukkoon sopeuduimme hyvin.

Tutustuimme myös paikalliseen skientologia-yhteisöön, kommuunissa asuviin nuoriin. Jahkaannuimme heidän luokseen asumaan, ja vaikka emme skientologiasta innostuneetkaan, ostimme suomen kielelle käännetyn Dianetiikka-teoksen. Skientologia-järjestö muisti minua kirjein ja mainoksin vuosikausia.

Teimme bussimatkan lähellä sijaitsevalle Stonehenge-kivikehälle Salisburyssä. Korkea bussi paahtoi kovaa vauhtia kapeita, mutkittelevia teitä, joissa ei ollut piennarta ollenkaan. Perillä tuli vähän pettynyt olo, kun itse kivikehille ei päässytkään, vaan niitä piti ihailla kauempaa, naruaidan takaa.

Muistan, miten katsoin ympärilleni ja näin pelkkää tasaista peltoa, ei kiven kiveä missään, silmän kantamattomiin. Siksikin valtavien kivilohkareiden muodostama kehä tuntui entistä mahtavammalta ja suuremmalta saavutukselta. Myös sen korkea ikä teki vaikutuksen.

IMG_1554
Stonehengen kivikehä. Kuva: Tarja Hiljanen.

Tarkoituksemme oli myös matkustaa Britannian läntisimpään nurkkaukseen Land’s endiin. Menimme rautatieasemalle ja näytimme virkailijalle kartasta, minne halusimme. Tähän nuoreen mieheen, jonka tatuoinnit kuulsivat valkoisen kauluspaidan alta, teki VR:ltä interrail-lipun oston yhteydessä saamamme kartta – joka oli siis ainoa tukemme matkan aikana – suuren vaikutuksen.

Kävi ilmi, että Brightonista ei pääse suoraan matkustamaan pitkin etelärannikkoa, mutta ystävällinen virkailija teki meille paperinpalalle yksityiskohtaisen minuuttiaikataulun, joka sisälsi muistaakseni seitsemän eri vaihtoa. Sen avulla pääsimme Cornwallin Penzanceen.

Siellä pystytimme telttamme ja menimme baariin – luultavasti sadetta pakoon. Baarissa saimme selville, että itse asiassa Land’s end oli jonkun yksityisomaisuutta ja että maksoi, että pääsi katselemaan Britannian läntisimmästä kolkasta merelle.

Pidimme asiaa kohtuuttomana ja päätimme olla menemättä – vaikka olimme vaivaa nähden juuri sitä varten sinne matkustaneet. Teltta ja kaikki varusteemme olivat läpimärkiä, joten matkustimme Bristoliin kuivattelemaan itseämme.

IMG_1553

Tämä ensimmäinen interrail-matkani taisi kestää vain kolme viikkoa, sillä kesälomani ei ollut kovin pitkä. Kotiin palattuani jouduin ottamaan vekselin, että sain massiivisen Visa-laskun maksettua.

Lähetimme kotiin postikortin kerran viikossa. Posti kulki Suomeen todennäköisesti viikon verran, joten vanhemmat olivat varmasti huolesta suunniltaan. Korttien kirjoittaminen ystäville oli tärkeä osa matkaa. Kirjoitimme iloisia ja nokkelia viestejä. Sellaisia, joita olisimme itsekin halunneet saada.

Aivan kaikkea en matkasta muista, ja aivan kaikkea ei ole tarpeellistakaan muistaa.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.