Ville-Juhani Sutinen 2020. Sivupolkuja. Kirjoituksia kirjallisuudesta ja paikasta. Avain.
Sain vinkin tuoreesta Ville-Juhani Sutisen Sivupolkuja-teoksesta luovan kirjoittamisen ryhmässä, jossa keskustelimme tiloista ja paikoista kirjoittamisesta. Hankin teoksen itselleni ja lähdin matkaan.
Sutinen kirjoittaa esseitä, joissa hän itse matkustaa paikkoihin, joissa kirjailijat ovat asuneet ja joista he kirjoittavat. Hän istuu junassa, kävelee, katselee ja lukee. Tekstit eivät kuitenkaan ole pelkkää kokemusta, vaan nojautuvat myös kirjallisuustieteen tulkintoihin tiloista, paikoista ja miljööstä.
Feodor Dostojevskin Pietarissa Sutinen pohtii säätä ja sen näkymistä Dostojevskin tuotannossa sekä kävelee Rikos ja rangaistus -romaanin Raskolnikovin jäljessä kapeita ja mutkittelevia katuja. Anton Tsehovin maisemaan, arolle, Sutinen sukeltaa pitkän ja tapahtumattoman junamatkan myötä. Aro paljastuu paitsi Tsehovin tekstien miljööksi myös mielenmaisemaksi hänen tekstiensä taustalla.
Sutinen tuo esiin tärkeän huomion: pitää lukea myös sivutekstejä, sekundaaritekstejä, kuten kirjeitä, päiväkirjoja ja lehtijuttuja, jotta kirjailijan koko kuva tulee näkyviin. Ne avaavat myös kirjailijoiden fiktiivisten teosten paikkasuhteita. Tsehovkaan ei ollut pelkästään venäläisen mielenmaiseman tulkki, hän osasi kirjoittaa elävästi vaikkapa peräpukamista. Virginia Woolfin teokset avautuvat uudella tavalla hänen päiväkirjojensa lukemisen jälkeen.
Kirjaa lukiessani mieleni lähtee vaeltamaan toisiin kirjailijoihin ja toisiin maisemiin. Pohdin – kuten olen aiemminkin tehnyt – Lohjan ja Sammatin merkitystä Eeva Joenpellolle sekä sitä, miten Kersti Bergroth kirjoitti Roomasta, Antreasta tai Viipurista. Mutta pohdin myös Edinburghia ja sen kytkeytymistä J. K. Rowlingin elämään ja Harry Potter -sarjan tapahtumiin. Muistelen lyhyttä piipahdustani Napoliin ja kaupungin katsomista juuri Elena Ferranten Napolina. Mietin myös Muumilaaksoa, jonka näen ja koen elävänä mielessäni, vaikka se paikkana on fiktiivinen, ei-missään sijaitseva, mutta jossa on paljon tuttuja piirteitä saaristolaiselämästä Itämerellä.
Vaikka suhteeni osaan niin teoksen kirjailijoista kuin tarkastelluista paikoista on ohut tai olematon, ovat tekstit siitä huolimatta kiehtovia lukea ja herättävät pohdintoja toisista teksteistä tai paikoista. Erityisen kiinnostavaa on sen pohdinta, miten moniulotteinen tekstien ja paikkojen suhde on. Yhtäältä paikat vaikuttavat kirjailijoihin ja heidän kirjoittamiinsa teksteihin. Toisaalta lukemamme tekstit vaikuttavat siihen, miten koemme jonkin paikan. Mutta fiktiiviset tekstit vaikuttavat itse paikkoihin – esimerkiksi muistolaatta talossa, johon Dostojevski sijoitti Raskolnikovin asumaan tai Peter Panin patsas Lontoon Hyde Parkissa.
Matkoilla, niitä suunnitellessa tai niitä muistellessa lukee mielellään niihin paikkoihin sijoittuvaa kirjallisuutta. Lawrence Durrellin Bitter Lemons of Cyprus -teoksen ostin Kyproksen matkallani ja saman kirjoittajan teoksen The Dark Labyrinth taas Kreetan matkalla. Ne avaavat kiehtovan (aika)ikkunan saarten elämään, asukkaisiin, luontoon ja (mielen)maisemaan. Kevyempikin kirjallisuus, esimerkiksi Victoria Hislopin The Sunrise , tarjoaa taustaa ymmärtää jotain paikkaa, kuten vaikkapa Kyproksen Famagustan hiekkarannoilla seisovia rapistuneita hotellirakennuksia.
Kirjailijan lähtökohtana voi olla todellinen paikka, jonka hän kuvittelee uudenlaiseksi, toisenlaiseksi, kuten Hytösen tarkasteleman Schulzin ukrainalainen pikkukaupunki tai vaikkapa A. A. Milnen puolen hehtaarin metsä, jonka pohjalla on hänen oma lähimetsänsä, jossa hänen poikansa Christopher leikki.
Monet Sutisen käsittelemät teokset ja maisemat sijoittuvat Venäjälle tai Itä-Eurooppaan, alueille, jotka ovat minulle vieraita – vieraita ovat myös jotkut käsitellyt kirjailijat tai teokset. Siitä huolimatta on kiintoisaa lukea kevyen kirjallisuustieteellistä ja pääosin omakohtaiseen kokemukseen ja lukemiseen perustuvia esseitä. Millä tavoin mikäkin kirjailija kirjoittaa tietyssä ajassa ja paikassa ja muuntaa/hyödyntää sitä tavalla tai toisella teoksissaan.
Lukiessa mieleen nousee yhä uusia kirjailijoiden paikkoja: Kjell Westön Helsinki, Ulla-Lena Lundbergin Kökar, Thomas Mannin Lyypekki, Venetsia tai Alpit. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Sivupolkuja-teos herättää kiinnostuksen paitsi lukea uusia kirjoja myös ajatella uudelleen ja uudesta näkökulmasta jo luettuja. Näin korona-pandemian aikaan se tarjoaa turvallisen ja riskittömän tavan matkustaa Berliiniin, Pariisiin, Kreikkaan tai Britanniaan. Mutta se herättää myös kaukokaipuun ja halun matkustaa itse kirjojen ja kirjailijoiden paikkoihin – tähän matkustustarpeeseen hain ensihätään helpotusta GoogleMapsista, jonka avulla pääsin Berliinin Alexanderplatzille ja Kreikan Hydralle.
Parhaimmillaan fiktion paikat, tilat ja maisemat on kerrottu niin kutsuvasti ja elävästi – Sutinen käyttää läsnäolon estetiikka -termiä – että unohtaa lukevansa kirjaa ja tuntee suorastaan olevansa romaanin kuvaamassa paikassa. Tämä on helpompaa, jos kyseessä on itselle tuttu paikka. Tämä pätee myös käsillä olevaan teokseen: sitä on antoisampaa lukea sellaisten teosten tai paikkojen kohdalla, jotka ovat itselle tuttuja.
Olen omassa tutkimuksessani käyttänyt Mihail Bahtinin kronotoopin, aikatilan, käsitettä. Sen avulla voi tarkastella myös romaanien paikkoja, tiloja ja maisemia. Se antaa näkökulmia myös liikkeeseen – tien tai matkan kronotooppi – jota myös Sutinen pohtii. Hän itse matkustaa erilaisin tavoin kirjailijoidensa maisemiin ja pohtii myös matkan, matkustamisen, siirtymisen ja perillepääsyn tematiikkaa lukemissaan romaaneissa.
Erityisesti Virginia Woolfille kävely oli tärkeä osa kirjoittamista ja kirjoitusprosessia. Hän ei tehnyt pieniä lenkkejä vaan pitkiä vaelluksia vaativassa maastossa. Yksin vaeltaessaan hänen mielensä liikkui vapaana ja tuotti ajatuksia, ideoita, muotoiluja. Ennen kaikkea kävely tuottaa rytmin. Woolfille kävely oli luomista.
Toinen tila-käsite on other-spaces, toistilat, joilla Sutinen kuvaa aulojen, junavaunujen ja lentokenttien tapaisia, kerroksellisia tiloja, kohtaamisten, lähtemisten ja saapumisten tiloja, joissa kävijät ja kokijat vaihtuvat koko ajan. Se tuo mieleeni toistilojen vastakohdan, Foucault’n heterotopian, joka myös viittaa toisiin tiloihin, kuten vankiloihin, sairaaloihin ja mielisairaaloihin, paikkoihin, joihin menemistä ja joissa käyttäytymistä kahlitsevat erilaiset säännöt ja rituaalit. Heterotopioistakin on kirjailijoilla kokemuksia ja niitä käytetään myös useiden romaanien topoksina, kuten vaikkapa Thomas Mannin Taikavuoren parantola.
Sivupolkuja-teoksessa käydään myös kirjailijoiden kodeissa: niissä, jotka on jo purettu ja tilalle rakennettu jotain muuta, niissä, joihin on ruuvattu kirjailijan asumisesta kertova laatta talon ulkoseinään ja niissä, joista on tehty museoita. Tällainen on esimerkiksi Virginia Woolfin Monk’s House. Suomesta muistan J. L. Runebergin talon Porvoossa sekä Aleksis Kiven kuolinmökin Tuusulassa. Kaikkein vaikuttavin kirjailijakoti, jossa olen vieraillut, oli J. W. von Goethen koti Weimarissa. Se museoitiin heti kirjailijan kuoleman jälkeen ja se antaa tarkan ja yksityiskohtaisen kuvan Goethen elämästä, kirjoittamisesta ja monenlaisista kiinnostuksen kohteista.
Sutisen teoksen avulla pääsen kulkemaan minulle vieraita katuja ja reittejä vaikkapa Venäjällä tai Yhdysvalloissa, mutta se herättää myös muistoja nuoruuteni Pariisin kahviloista, Välimeren turkoosista loistosta, Britannian loputtomista, kumpuilevista nummista tai Tukholman vanhoista, kivitalojen reunustamista puistoista. Se houkuttaa lukemaan joko ensimmäistä kertaa tai uudelleen monia paikkoihin sitoutuneita ja paikkoja kuvaavia teoksia: Fedor Dostojevskin Rikos ja rangaistus, Anton Tšehovin novellit, Kyllikki Villan lokikirjat, Anaïs Ninin päiväkirjat, August Strindbergin Punaisen huoneen tai Virginia Woolfin Aallot.
Ensin kuitenkin kuuntelen jonkin Leonard Cohenin Hydran saarelle sijoittuvan kappaleen.
Nostetaan teksti pöydälle 