Ensimmäiset treenit

Osittain muistitietoon, osittain kuvitteluun perustuva teksti Lasten ristiretki -yhtyeen ensimmäisistä treeneistä, jotka pidettiin miltei päivälleen neljäkymmentä vuotta sitten:

Tyttö istuu bussissa matkalla kotoa kaupunkiin miettien, minkälaista olisi soittaa tyttöbändissä. Kaikki tuntisivat hänet ja tietäisivät hänen soittavan bändissä. Hän ei olisi vain jonkun tyttöystävä, vaan olisi itsekin jotain, joku erityinen. Hän miettii, minkälaista musiikkia he soittaisivat. Sellaista, jossa olisi sanomaa. Sellaista, joka olisi omaperäistä ja kokeellista. Hän istuu bussissa haaveillen soittamisesta keikalla, kun kaikki katsoisivat ja taputtaisivat. Ehkä bändistä tehtäisiin jopa juttuja lehtiin. Ehkä heidän biisejään soitettaisiin radiossa.

Kaupunkiin päästyään Tyttö kävelee linja-autoasemalta torille ja etsii sieltä meren suuntaan lähtevän bussin, jolla hän ei ole ennen kulkenut. Rumpali oli lähettänyt hänelle postikortin, jossa oli bussin numero, lähtöaika ja tieto siitä, millä pysäkillä pitää jäädä pois. Hän oli piirtänyt korttiin kävelyreitin pysäkiltä omaan kotiinsa. Piirroksen perusteella hänen kodissaan on torni.

Tyttö istuu taas bussissa, mutta nyt epävarmana ja jännittyneenä, koska seutu on vierasta. Hän pyytää kuljettajaa jättämään hänet pois oikealla pysäkillä. Kun hän piirrettyä karttaa seuraamalla löytää perille laatikkomaisen, modernin näköisen, tummaksi maalatun talon eteen, hän seisahtaa huolestuneena etsien sisäänkäyntiä ja miettii, minkälainen perhe siellä asuu. Rumpali tulee ovelle vastaan iloisesti hymyillen ja puhua pulputtaen. Hän esittelee taloa, näyttää alakerran ja yläkerran, sekä oman, pikkuveljensä ja jo kotoa muuttaneen isoveljensä huoneet.

Tyttö tervehtii myhäilevää, partasuista isää sekä ystävällisesti ja hauskalla tavalla hössöttävää äitiä. He kyselevät, kuka Tyttö on ja mitä koulua hän käy. Käy ilmi, että Rumpalin äiti on työskennellyt samassa sairaalassa Tytön äidin kanssa kauan sitten. Hän oli sairaanhoitaja, Tytön äiti taas oli kouluttamaton apuhoitaja, joka teki raskaat työt, valvoi yksin yöt suurella osastolla – ja kärräsi aamuisin yön aikana kuolleet vanhukset ruumishuoneeseen. Vaikka Tyttö ei olekaan kovin luokkatietoinen, hän huomaa kodin olevan erilainen kuin hänen oma kotinsa. Täällä on kirjahyllyjä, lasiesineitä pöydillä, taidetta seinillä ja piano.

            Kitaristi on jo paikalla ja tytöt alkavat miettiä, mitä bänditreeneissä tehdään.

            – Me tarvitaan biisejä. 

            – Mulla on mukana tämmönen runo, josta mä tykkään, Tyttö sanoo varovasti. Se on aika kantaaottava. Siinä on sanomaa. Tyttö on vähän epävarma valinnastaan ja toisten suhtautumisesta. Hän on runotyttö, kahlannut lävitse kirjaston runohyllyt. Hän oli hylännyt romanttiset runot ja valinnut sellaisen runon, joka tuntui henkivän punkin sanomaa, vaikka runoilija olikin vähän vanhempi ja pohjoisesta. Toiset halusivat tietää enemmän runosta.

            – Mikä se on?

            – Matti Jaman “Ketkä”. Siinä puhutaan systeemistä. Se kritisoi yhteiskuntaa, mutta se on myös hauska. “Jos ne pyytää allekirjoitusta, sano ettet muista sitä ulkoa.” Tyttö ei oikein osaa tarkemmin kuvata runoa. Mutta hän on kirjoittanut sen sanat paperille, josta toiset voivat lukea sen. He hyväksyvät Tytön valinnan.

            – Hyvä. Sävelletään se. Kuka säveltää ekan rivin? “Jos ne sanoo päivää, sano niille näkemiin.” 

            – Mä voin ottaa sen. 

            Juuri perustetun bändin jäsenet ryhtyvät säveltämään kappaletta pianolla. Jokainen etsii vuorollaan yksinkertaisen melodian yhteen runon riviin. Kertosäkeen he säveltävät yhdessä. “Mutta älä ammu, ennen kuin tiedät mihin tähtäät. Älä sano ne, ennen kuin tiedät ketkä.” Siitä tulee melko reipas kappale, vähän kun marssi. He kirjoittavat nuotit tekstin ylle, jotta ne eivät unohtuisi.

            Biisi valmistuu nopeasti ja he ryhtyvät esittämään sitä. Rumpali soittaa pianolla melodiaa yhdellä sormella, Kitaristi laulaa yhdessä Tytön kanssa. Koira haukahtelee vieressä epätahtiin. 

            – Mitä sitten soitetaan?

            – Katsotaan täältä kirjahyllystä jotain kivaa.

            Hyllyssä on pitkä rivi runokirjoja. Tytöt ottavat niitä esiin yhden toisensa jälkeen. He selailevat kirjoja, pysähtyvät hetkeksi lukemaan jotain, ja laittavat kirjan takaisin hyllyyn. Rumpali jää pidemmäksi aikaa katsomaan yhtä runoa. Hän näyttää sitä muille.

             – Tää vaikuttaa hauskalta. Tää runo on ihan kuin kuva.

            – Mikä sen nimi on?

            – Rector Magnificus. Tää on Väinö Kirstinän runo.

            – Kuka se on?

            – En mä tiedä. Joku modernisti, tässä sanotaan. Tosi kuuluisa.

            – Mistä se runo oikein kertoo?

            – Se rehtori kävelee yliopiston portaat alas. Sitten se menee torille ja ostaa hauen. Sitten se kävelee portaat takaisin ylös. Ja nuo sanat muodostaa ne portaat, sen rehtorin ja mitä kello silloin on.

            – Tää on hieno. Sävelletään se.

            – Me tarvittaisiin kyllä joitain muitakin soittimia kuin piano ja kitara, Tyttö sanoo.

            – Onhan meillä koira. Se voi matkia eläinten ääniä.

            – Mä haen intianbasaarikoruja, Rumpali lisää. Sä voit kilistellä niitä, hän sanoo Tytölle.

            Tytöt alkavat säveltää kuvarunoa. Tai oikeastaan he jättävät sävellysosion väliin ja ryhtyvät suoraan esittämään. Kitaristi lukee runoa dramaattisesti painottaen. 

            – Hän astui yliopiston portaita alas.

            Rumpali painelee pianon korkeita koskettimia ylhäältä alas, kuin askeleita portaissa. Tyttö kilistelee intianbasaarikoruja luoden itämaista tunnelmaa runon taustalle. Biisistä tulee kaoottinen kakofonia rehtorin ostaessa kalaa, ja lopussa se taas rauhoittuu rehtorin kävellessä takaisin portaita ylös. 

            – Tästä tuli upea. Tosi taiteellinen.

            – Semmoista kokeilevaa musiikkia. Niin kuin Vaaralliset lelut.

            – Mitä sitten soitetaan?

            Loput treeneistä tytöt soittavat ja laulavat tuttuja, pianon päällä olevasta toivelaulukirjasta löytyneitä kappaleita, lastenlauluja enimmäkseen. Sitten Rumpalin äiti kutsuu tyttöjä juomaan teetä. Hän on kattanut kauniisti teekupit, servetit ja kaupasta ostetun, viipaloidun kääretortun. Rumpali käy kysymässä isältään, voisivatko he alkaa harjoitella hänen keittiökalusteita myyvän kauppansa alakerrassa. Se sopii mainiosti. 

            – Nähtäiskö joku ilta, koulun jälkeen?

            – Mä oon kyllä töissä päiväkodissa, mutta joo, töitten jälkeen. Mä otan kitaran mukaan, Kitaristi lupaa. 

            – Siellä voi keittää teetä. Mä tuon Domino-keksejä, Rumpali lisää.

            – Mulla on nokkahuilu ja melodika. Voisiko niitä käyttää soittimina? Tyttö on vähän epävarma siitä, mitä soittimia hän osaisi soittaa. Pianotunneista on jo aikaa, mutta hän tuntee nuotit.

– Totta kai. Mietitään, mitä muita biisejä voitaisiin soittaa. Mä otan mankan mukaan niin voidaan äänittää ne, Rumpali lupaa.

Samanlainen punainen melodica, jolla Tyttö soitti.

            Tyttö palaa bussilla kaupunkiin ja kävelee baariin. Poikaystävä odottaa siellä oluttuoppi edessään. Hän haluaa kuulla, millaista bändiharjoituksissa oli. Tyttö kertoo, miten he olivat säveltäneet runoja ja tehneet heti aivan uusia kappaleita soitettavaksi. Poikaystävä ihmettelee outoa tapaa perustaa bändi ja tehdä biisejä. Vaikka kokeilevaa musiikkia hän on tehnyt itsekin. Onko musiikki parempaa ja oikeampaa, jos sen tekee syntetisaattorilla kuin pianolla, intianbasaarikoruilla ja koiralla?