Autofiktiivinen – osin muistettu, osin kuviteltu – teksti 1980-luvun tyttöbändistä jatkuu. Henkilöiden nimet muutettu.
Tytöt tapaavat jalkakäytävällä Sylvian isän keittiökalusteliikkeen edessä. Liike on juuri sulkeutumassa, Sylvia saa ulko-oven avaimen ja ohjeistuksen sen lukitsemiseen ja hälytysjärjestelmän toimintaan. Tytöt laskeutuvat kapeita, metallisia kierreportaita kellariin, matalaan tilaan, jossa on ruskea kokolattiamatto, muutama tuoli, matala pöytä ja hyllyjä.
Tytöt esittelevät mukanaan tuomia soittimia. Roosalla on poikaystävältä lainattu akustinen kitara. Se on bändin ensimmäinen oikea soitin. Tytöllä on tädiltä peritty punainen melodika, jonka alimmasta koskettimesta on näppäin irronnut. Jos haluaa soittaa kaikkein korkeinta ääntä, on painettava varovasti terävää metallitappia. Musta suukappale on kulunut karheaksi ja siitä on lohjennut pieni pala. Hänellä on mukanaan myös yläasteen musiikkitunneille hankittu muovinen, kellertävä nokkahuilu, jossa on korvia vihlova ääni ja jonka säveliä on vaikea saada soimaan puhtaasti. Soittimia on ehdottomasti liian vähän. Bändi tarvitsee täydennystä soitinvalikoimaansa ennen kuin voi aloittaa harjoittelun.
He kävelevät läheiseen Anttilan tavarataloon. Ensin he kiertelevät musiikkiosastolla, jossa on oikeita soittimia: kitaroita, pianoja, rumpuja. Ne ovat heille liian kalliita ja isoja. Viereisellä lastenosastolla sen sijaan on heidän kukkarolleen sopivia soittimia. Edullisinta on hankkia kaikki kerralla, joten tytöt keräävät rahavaransa yhteen ja ostavat lasten rytmisetti -nimisen kokonaisuuden. Paketissa on monivärinen ksylofoni, puiset kapulat, metallinen triangeli ja muovinen, sininen marakassi.
Tytöt palaavat treenikämpälle uusien soittimiensa kanssa. Kitaraa lukuunottamatta kaikki soittimet mahtuvat yhteen Anttilan läpinäkyvään muovikassiin.
Ensin he lämmittävät vettä kahvinkeittimessä ja kaatavat sen mukeihin. He kierrättävät teepussia, jotta kaikki saavat omaan mukiinsa teen väriä ja makua. He istuvat risti-istunnassa karhealla kokolattiamatolla, juovat teetä ja mutustelevat Domino-keksejä.
Teen loputtua tytöt kokeilevat uusia soittimiaan ja alkavat hiljalleen harjoitella ensimmäisissä treeneissä sävellettyjä kappaleita, Ketkä ja Rector Magnificus. Sen jälkeen he siirtyvät lastenlauluihin, jotka kuulostavat kauniilta tai hauskoilta ja joihin uudet soittimet sopivat hyvin. Kanoottilaulusta he pitävät kaikki, Koivun ja majavan maa on Tytölle vieras, mutta päväkodeissa työskennelleille Sylvialle ja Roosalle tuttu. Nopeasti Tyttökin oppii soittamaan sen melodian nokkahuilulla. Koska he ovat kaikki käyneet pianotunneilla, Intiaanitanssi Aaronin ykkösestä eli sinisestä pianonsoiton vihosta, josta kaikki aloittavat, on heille tuttu kappale. Bändillä onkin heti ohjelmistossaan kolme intiaaniaiheista laulua. Tyttö miettii, johtuuko se toisten päiväkotitaustasta vai yhdistääkö heitä jokin erityinen suhde intiaaneihin.
Tytöt haluavat heti kuulla, miltä biisit kuulostavat. Siksi he äänittävät kaikki kappaleet kasettinauhurille ja kuuntelevat kappaleen jälkeen, miten se meni. Magdaleena on pikkuinen tyttö ei pääse koskaan alkua pidemmälle, vaan katkeaa aina kikatukseen. Tytöllä on mukana mummulasta löytynyt vanha, punakantinen ja repaleinen koulun laulukirja. He selailevat sitä ja alkavat soittaa Telefooni Afrikassa, koska siihen saa hauskan ja yksinkertaisen rumpukompin – Sylvia haluaa ehdottomasti rummuttaa ja lupaa hankkia ennen seuraavia treenejä itselleen bongorummut – ja marakassi sopii laulun tunnelmaan mainiosti.
Sylvia tuo mukanaan omia runojaan, jotka hän on kirjoittanut kirjoituskoneella puhtaaksi. Niissä on peilejä, huoneita, merta ja kuolemaa, kertomuksia lentävästä hollantilaisesta, särkyneistä sydämistä ja värittömistä rasioista. Tekstit tuntuvat heti oikeanlaisilta ja he ryhtyvät säveltämään dramaattista kauhuromantiikka-aiheista kappaletta. Sen tunnelma on tytöille tuttu Ingmar Bergmanin elokuvista, erityisesti Mansikkapaikan unikohtauksesta.
“Kaikissa huoneissa odottaa peilit, joiden kautta astuu kuolema ulos.
Se vaanii sinua, etten ehtisi ensin ja peittäisi kuvaani verhon taa.”
Tytöt ovat iloisia ja innokkaita kokeilemaan kaikkea uutta. Epäonnistumiset kuitataan naurulla, häpeää ei tarvitse tuntea. He ovat kaikki vasta aloittamassa jotain uutta. Heillä ei ole mitään sääntöjä siitä, minkälaisia biisien pitäisi olla. Siksi monissa kappaleissa on siistin yhteissoiton lisäksi villejä yhtä aikaa soitettuja ja toisiinsa sopimattomia improvisointeja, vapaata soittoa, kilinää ja kolinaa sekä sanotun kuvaamista ääninä. Kappaleen loputtua he kirjoittavat soitto-ohjeet sanoitusten viereen, että muistavat seuraavallakin kerralla, miten pitäisi soittaa.
Treeneistä muodostuu säännöllinen osa viikkorytmiä. Bändin jäsenet tutustuvat toisiinsa ja heille alkaa hiljalleen muodostua omanlainen tyyli, joka oli sekoitus jäsenten keskenään vähän erilaisista toiveista ja ihanteista. Tyyliä rajoittaa kapea soitinvalikoima ja se tosiasia, että kukaan heistä ei ole erinomainen soittaja.
Tytölle tärkeintä on punkin ajatus siitä, että kaikilla on vapaus tehdä mitä tahansa, vaikkei osaisikaan. Hän haluaa, että heidän musiikissaan olisi uhmaa ja pyrkimystä tehdä toisin, omalla erityisellä tavalla, luoda, tehdä taidetta tai ainakin taiteelliselta ja kokeelliselta kuulostavaa. Sen lisäksi bändissä on hippiliikkeen ja hämykulttuurin estetiikkaa ja romantiikkaa akustisine soittimineen sekä kauhuromantiikkaa ja menneisyyden tarinoita tavoittelevia sanoituksia. Ja mukana on myös ripaus aasialaista henkisyyttä.
Tyttö tuo mukanaan harjoituksiin jostain zeniläisiä ajatuksia käsittelevästä kirjasta löytämänsä lyhyen runon:
“Istuessasi hiljaa jouten. Kevät saapuu. Ja ruoho kasvaa itsestään.”
– Voitaisko me soittaa tätä? Tää kuulostaa niin kauniilta. Mulla on mielessä yks melodia, jota vois soittaa ksylofonilla. Muut soittimet säestäis ja laulettaisiin tuo säe yhdessä.
Jokainen tuo mukanaan jotain omaa ja jotain uutta, joka sitten yhdessä soittaen muokkautuu joksikin muuksi, juuri heidän bändilleen tyypilliseksi musiikin tekemisen muodoksi.
Myös treenien rakenne muokkautuu tietynlaiseksi. He äänittävät kappaleet. Soittamisen jälkeen he juovat teetä ja syövät keksejä ja kuuntelevat, mitä ovat saaneet aikaan. He jatkavat pitkin syksyä edennyttä keskustelua bändin nimestä.
– Sen pitää jotenkin liittyä kirjallisuuteen. Olla ennemmin älykäs kuin hauska, Tyttö ehdottaa ja miettii Kafkan teosten otsikoita. Ne eivät tunnu oikein sopivan.
– Oletteko lukeneet Kurt Vonnegutia?
– Joo. Mä luin just sellaisen kuin Jumala teitä siunatkoon Herra Rosewater. Vonnegut oli Tytön lempikirjailijoita.
– Se olisi kyllä aika outo bändinnimi.
– Niin, mutta sen alaotsikko on Helmiä sioille. Se vois olla hyvä.
– Joo. Sitähän se on, jos me mennään keikoille. Mutta on se vähän ylimielinen kyllä. Jotenkin yleisöä halveksiva.
– Mitä muita Vonnegutin kirjoja on?
– Ainakin Kissan kehto ja Titaanin seireenit, ne mulla on itsellä, englanniksi, Tyttö innostuu. Sitten on Teurastamo 5, mutta sitä mä en ole vielä lukenut.
– Teurastamo 5 on tosi hyvä. Ja kaamea. Se on sodanvastainen, vaikka kertookin toisesta maailmansodasta ja Dresdenin pommituksista. Olisiko se hyvä nimi? Onko siinä jotain alaotsikkoa?
– Se taitaa olla Lasten ristiretki.
Kaikki hiljenevät hetkeksi. Siinä se on. Lasten ristiretki. Se on juuri oikeanlainen nimi bändille, jonka jäsenet ovat lapsenomaisen innostuneita soittamisesta, joka käyttää pääosin lapsille tarkoitettuja soittimia ja joka soittaa paljon lastenlauluja.
Mutta tytöistä koostuva bändi on myös jatkuvalla ristiretkellä, oikeastaan feministisellä ristiretkellä. He ovat kyllästyneet katsomaan syrjästä miesten maailmaa. He haluavat ottaa tekemisen omiin käsiinsä ja olla jotain omina itsenään. He eivät halua olla vain jonkun kylkiäisiä tai varjoja. He haluavat olla vahvoja yhdessä. He haluavat myös sokeerata ja niin he tekevätkin vaatetuksellaan, hiuksillaan ja sillä, että ylipäätään soittavat bändissä. Se on kuitenkin melko vallankumouksellista vaikkei aivan ennennäkemätöntä.
Niin bändi saa nimen. Sylvia lupaa katsoa kotinsa tietosanakirjasta, onko sellaista kuin lasten ristiretki joskus ollut oikeasti olemassa. Ennen seuraavia treenejä he ovatkin etsineet historiankirjoista tietoa alkuperäisestä ja aidosta lasten ristiretkestä vuodelta 1212. He päättävät pitää sitä todella tapahtuneena, vaikka sen historiallisuus onkin kyseenalaistettu. Heille sopii paremmin ristiretki, jonka kerrottiin tapahtuneen lasten omilla ehdoilla ja joka ehkä oli enemmän tarua kuin totta. He suunnittelevat kirjoittavansa pitkän ja monipolvisen balladin tai arkkiveisun tapahtumasta.
Nostetaan teksti pöydälle 