Olivia Cejvan 2023: Arts and Crafts Divine: Teaching and Learning Ritual Magic in Sodalitas Rosae Crucis. Lund: Lund Universitet.
Olin maaliskuussa 2023 uskontotieteilijä Olivia Cejvanin väitöstutkimuksen arviointikomiteassa, joten minulla oli mahdollisuus ja etuoikeus lukea hänen väitöskirjansa yhtenä ensimmäisistä. Myöhemmin teoksesta on tulossa muokattu versio laajemman akateemisen yleisön iloksi tieteelliseltä kustantamolta.
Olivia Cejvanin työ on antropologinen tutkimus Tukholmassa sijaitsevasta rituaalista magiaa harjoittavasta vihkimysyhteisöstä nimeltä Sodalitas Rosae Crucis (jatkossa SRC), jota tutkija seurasi kolmen vuoden ajan 2019–2021. Harmillisen vähän nykypäivän esoteerisia liikkeitä on tutkittu etnografisin menetelmin, siksikin Cejvanin työ on tärkeä – sen voi nähdä sijoittuvan jatkumolle aiempiin magiaa etnografisin menetelmin kuvanneisiin tutkimuksiin: Tanya Luhrmannin klassikkoon Persuasions of the Witches’ Craft: Ritual Magic in Contemporary England (1989) ja Kennet Granholmin Embracing the dark : the magic order of Dragon Rouge – its practice in dark magic and meaning making (2005) ja tuoreeseen Manon Hedenborg Whiten teokseen The Eloquent Blood. The Goddess Babalon and the Construction of Femininities in Western Esotericism (2020).
Tutkielman lähtökohtana ovat antropologisen tutkimuksen keskeiset käsitteet: initiaatio, rituaali ja magia, joita Cejvan lähestyy nimenomaan käytäntöinä, toisin sanoen emic-näkökulmasta. Tutkimuksen teoreettinen näkökulma on oivaltava ja onnistunut: siinä sovelletaan sosiaalisen oppimisen teorioita elettyyn esoteerisuuteen.
Länsimaiset yhteiskunnat ovat hyvin oppimiskeskeisiä; ihmisten tulee oppia ja kehittyä läpi elämänsä. Esoteeriset liikkeet tai rituaalimagian järjestöt eivät ole tästä ajattelutavasta syrjässä. Ne heijastavat omalla tavallaan ympäröivän yhteiskunnan oppimiskulttuuria. Jotkut järjestöt, kuten Cejvanin tutkima SCR, ovat hyvin koulumaisia: niissä on opetussuunnitelma, opetusta ja ohjausta sekä kokeita. Tätä maailmaa Cejvan alkoi tutkia ryhtymällä noudattamaan järjestön opetussuunnitelmaa. Hänen väitöstutkimuksessaan on yksi ja yksinkertainen tutkimuskysymys: Mitä, miten ja miksi opettajat opettavat ja oppilaat oppivat SRC-yhteisössä?
Mitä magiaa?
Rituaalimagian tavoitteena on mystinen kokemus, vihkiytyminen ja viime kädessä henkilökohtaisen kokemuksen saaminen jumalallisesta. Mystiseen kokemukseen pääsee käsiksi tai sen voi saavuttaa oppimalla: lukemalla rituaalimagian käsikirjoja ja omaksumalla samalla yhteisön tukemana sen opillisen kehyksen (faith frame Luhrmannin termeillä), tekemällä päivittäisiä meditaatioharjoituksia ja samalla kehittämällä omaa keskittymiskykyään, itsekuria ja reflektiokykyään, saamalla ohjausta kokeneemmalta harjoittajalta (joka on sekä roolimalli että motivoija) sekä arvioimalla jälkeenpäin kokemaansa ja oppimaansa yhdessä toisten järjestön jäsenien kanssa. Itse kokemus on kuitenkin jokaisella omansa.
Magiayhteisön opit ja tekniikat eivät ole valtavirran hyväksymiä tietämisen tapoja, vaan kyse on enemmänkin kokemuksellisesta tiedosta, joka syntyy paitsi päivittäisissä harjoitusten noudattamisessa sekä erityisissä initiaatioriiteissä ja muissa järjestön rituaalisissa tilaisuuksissa. Initiaatiot muodostavat koulutuksellisen polun asteittaiseen muutokseen ja etenemiseen ryhmän hierarkiassa.
Vaikka initiaatiorituaalit ovat juhlavia, muodollisia, jäykkiä ja erityislaatuisia, on magian harjoittaminen kuitenkin pääosin arkista ja yksinäistä. Cejvan rakensi kotinsa vaatekomeroon itselleen tilan, jossa hän päivittäin luki ja opiskeli tekstejä, meditoi sekä toimitti rituaalikaavoja – kaavamaisia sanojen ja eleiden yhdistelmiä.
Vaikka rituaalimagain yllä leijuu tietynlainen synkkä aura, paljastuvat kanssamaagikot ystävällisiksi, huumorintajuisiksi ja hauskoiksi ihmisiksi, jotka opiskelivat, kävivät töissä tai elivät perhe-elämäänsä. Magia ja maagiset rituaalit kulkivat mukana arjessa, vaikkapa vietäessä lasta rattaissa päiväkotiin. Tästä Cejvan käyttää nimitystä eletty initiaatio.
Oppimisteorioiden sovelluksia
Cejvan soveltaa oppimisteorioita sekä tiedonkeruussaan että analyysissään. Laajempana viitekehyksenä ovat oppimisen sosiaaliset teoriat: miten sekä oppiminen että opettaminen ovat aina sidoksissa tiettyyn paikkaan, aikaan ja yhteisöön ja miten ne sijoittuvat sinne. Kyseessä on käsitys oppimisesta tilannesidonnaisena. Teoreettisia käsitteitä Cejvan on saanut muun muassa eteläamerikkalaista spiritualismia tutkineelta Diana Esprito Santolta sekä noitayhteisöjä ja evankelisia kristittyjä tutkineelta Tanya Luhrmannilta.
Cejvan perustelee etnografista tutkimusotettaan sekä oppimisteorioiden soveltamista sillä, että esoteerisuuden määritelmissä ei perinteisesti ole korostettu toimintaa, elettyä esoteerisuutta tai etnografiaa, koska katse on ollut menneisyydessä ja teksteissä. Esoteerisissa yhteisössä keskeinen lukemisen käytäntö liittyy tietysti myös oppimiseen, sillä kirja tai teksti voi toimia myös opettajana. Tämän tutkimuksen fokusoituminen siihen, miten nykypäivän esoterian harjoittajat rakentavat identiteettiään ja elävät elämäänsä, on harvinaista ja tuoretta. Myös oppimisteorioiden näkökulmat osoittautuvat hyödyllisiksi eletyn esoteerisuuden tutkimuksessa. Cejvan on perehtynyt hyvin oppimisen ja opettamisen tutkimuskenttään erityisesti uskonnon ja henkisyyden kontekstissa, ja hän soveltaa teorioita ja käsitteitä innovatiivisesti omassa aineistossaan. Analysointiprosessi on läpinäkyvä ja huolellisesti reflektoitu.
Etnografisten menetelmien, erityisesti osallistuvan havainnoinnin ja haastattelujen, soveltaminen on itse asiassa ainoa mahdollisuus saada tietoa Sodalitas Rosae Crucis -yhteisön kaltaisesta vihkimysorganisaatiosta. Ja tiedon saaminen edellyttää jäseneksi liittymistä ja järjestöjen opetusten seuraamista ja harjoitusten noudattamista.
Vihkimysjärjestöihin liitetään ja liittyy salaisuuksia; kulkiessaan vihkimystietä asteelta toiselle salaisuudet ja niiden merkitykset paljastuvat hiljalleen. Sitoutuessaan järjestön sääntöihin sitoutuu myös pitämään tiettyjä asioita salassa. Siksi Cejvan ei paljastakaan kaikkea tietämäänsä. Ja siksi hän käyttää enimmäkseen omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan aineistona – näin hän ei paljasta toisten salaisuuksia lukijoille. Tutkielma onkin pääosaltaan autoetnografia eli perustuu Cejvanin omiin kenttäpäiväkirjoihin ja maagiseen päiväkirjaan, jota hän kirjoitti järjestölle reflektoidessaan omia harjoituksiaan.
Kieli ja etnografinen kirjoittaminen
Tutkimus on kirjoitettu eloisalla ja sujuvalla kielellä. Cejvan pohtii tarkasti etnografisen kirjoittamisen etiikkaa ja poetiikkaa. Hän korostaa tärkeinä elementteinä reflektiota, avoimuutta ja kirjallisen konstruktion näkyväksi tekemistä kiinnittämällä huomiota sanavalintoihin, tyyliin ja kerronnan rakenteeseen. Teksti on täynnä kohtauksiksi kirjoitettuja tapaamisia ja tilanteita, joiden tyyli lähentelee kaunokirjallisuutta. Cejvan nostaa esiin muutamia tyyliin liittyviä periaatteita:
Ensinnä Bricolage-tekniikka, eli hän käyttää mieluiten suoria lainauksia, jotta haastateltavien ääni kaikuu tekstissä ja tuo lukijan lähemmäs kenttää ja sen tapahtumia. Bricolage tarkoittaa myös sitä, että tekstissä nousee esiin useita ääniä ja tekstilajeja, esimerkiksi (julkaistujen) rituaalikäsikirjojen teksti – vastaväittäjä Egil Asprem kuvasi tätä Alisteir Crowley voice over -efektiksi, kuin kesken lukemisen Cejvanin ääni olisi vaihtunut Crowleyn ääneen.
Toinen kirjoittamisen periaate liittyy etnografiseen tarinankerrontaan, joka muistuttaa romaanitekstiä, kuten edellä mainitsin. Kerronnan ja luovan kirjoittamisen keinoin Cejvan pyrkii herättämään eloon tunnelmat kentällä ja osallistuvan havainnoinnin tilanteet sekä välittämään kokemuksen ja kokemusten tulkinnan tilannekohtaisena ja subjektiivisena eli rehellisenä. Etnografinen kerronta ilmenee kohtausten muodossa, metaforien käytössä sekä tekstin runollisessa rytmissä, jonka tarkoituksena on herättää tunteita, läsnäoloa ja tunnelmia kentältä. Kerronta toimii myös välineenä, jonka avulla lukijan on mahdollista erottaa sisäpiirin eli haastateltavien käyttämä kieli analyyttisestä akateemisesta kielestä. Välillä tässä mentiin niin pitkälle, että tuntui kuin olisi lukenut romaanin kohtausta vuorosanoineen kaikkineen.
Tutkimusetiikkaa työssä painotetaan vahvasti. Cejvan on hankkinut työlleen eettisen toimikunnan lausunnon ja pyytänyt haastateltaviltaan kirjallisen suostumuksen. Lisäksi hän on tehnyt paljon luottamuksen ylläpitämiseksi tutkittavien kanssa. He ovat esimerkiksi saaneet lukea tekstin eri versioita.
Luottamuksen saavuttaminen ja ylläpitäminen on erityisen tärkeää, koska tutkittavana on salaseura, jossa verhoamisen ja paljastamisen välinen jännite on keskiössä. Kirjoittamisen etiikkaan kuuluu myös valtasuhteiden tunnistaminen ja vuoropuheluun pyrkiminen, mutta myös tutkijan oman integriteetin eli koskemattomuuden suojaaminen. Tutkimusprosessia ja sen tuloksia koskeva lopullinen valta on kuitenkin aina tutkijalla, ei tutkittavilla. Cejvan kirjoittaa myös yksityiskohtaisesti omasta paikantumisestaan, kiinnostuksestaan uskontoon ja esoteriaan, mystiikkaan, magiaan ja oppimiseen, jotka ovat läpäisseet hänen oman elämänhistoriansa.
Väitöstilaisuuden jälkeinen juhla muistutti suomalaisia humanistien väitöskaronkkatilaisuuksia siinä, että juhlassa syötiin, pidettiin puheita, kuunneltiin musiikkia ja tanssittiin. Puheita oli kuitenkin vähemmän, eivätkä ne olleet niin muodollisia, kuten usein suomalaisissa karonkoissa. Väittelijä ei puhunut, vaan ensimmäisen puheen piti työn pääohjaaja, Jenny Berglund. Puhe oli rakennettu tietokilpailun muotoon. Vieraat muodostivat pöydittäin joukkueita, jotka vastasivat väittelijän elämään liittyviin kysymyksiin. Viimeiseen kysymykseen ei väittelijä itsekään osannut vastata, sillä se liittyi hänen ohjaajaltaan saamaan lahjaan.
Nostetaan teksti pöydälle 