Luettua: Vanhat naiset kirkoissaan

Abby Day 2017: The Religious Lives of Older Laywomen. The Last Active Anglican Generation. Oxford University Press.

Pari vuotta sitten kuuntelin innostuneesti Tartossa uskontososiologi Abby Dayn esitystä meneillään olevasta isoäititukimuksestaan. Kirjoitin kokemuksestani blogitekstinkin, jossa keskityin etnografian kuvaukseen sekä pohdin kuulemani soveltamista itseeni ja edeltävien sukupolvien naisiin. Nyt tutkimus kokonaisuudessaan on ilmestynyt ja luin sen mielenkiinnolla ja nauttien.

Abby Day on taitava tutkija ja kirjoittaja. Hänellä on pitkä kokemus toimitustyöstä; hän tietää, miten hyvä ja koukuttava kirja rakennetaan. Tämäkin teos on sopivan kokoinen ja mittainen, sujuvasti kirjoitettu ja se sisältää mukavana sekoituksena kiinnostavia ja koskettavia tarinoita kenttätyön varrelta sekä tiukkaa teoreettista pohdintaa uskonnosta, sukupuolesta, sukupolvista, sekularisaatiosta, vallasta, rituaaleista, yhteisöllisyydestä ja lahjoista.

Abby Dayn tutkimuskohteena on hänen Sukupolvi A:ksi nimeämänsä joukko naisia: he ovat syntyneet 1920-30-luvulla, olleet nuoria tyttöjä tai naisia toisen maailmansodan aikaan, he ovat suurten ikäluokkien äitejä ja aktiivisia maallikkojäseniä anglikaanisessa kirkossa Britanniassa ja muualla – kirkon pää, kuningatar Elisabeth kuuluu tähän sukupolveen.

Mitä kirkolle tapahtuu, kun he kuolevat?

Abby Day teki säännöllistä etnografiaa lähikirkossaan kahden vuoden ajan: hän osallistui jumalanpalveluksiin, raamatunlukuhetkiin ja hartaustilaisuuksiin arkisin ja pyhinä, hän siivosi kirkkoa, keitti teetä ja kahvia, tarjosi ”nice cup of tea” kirkkoon tuleville vierailijoille ja jutteli heidän kanssaan, tiskasi jälkeenpäin kuppeja ja lautasia (mukeja tai kertakäyttöastioita EI käytetty) sekä osallistui varainkeruutilaisuuksiin ja -talkoisiin. Hän uskaltautui myös kohtaamaan Nukkuvan Humalaisen Miehen ja muita laitapuolen kulkijoita, jotka tulivat kirkkoon lämmittelemään ja syömään keksejä.

Lisäksi Day kävi satunnaisemmin muissa anglikaanisissa kirkoissa Britanniassa ja muualla ja osallistui sunnuntai-aamun jumalanpalvelukseen aina kun se oli mahdollista.

Itse asiassa Dayn oli vaikea lopettaa etnografiaansa tutkimuksen valmistuessa. Niin hyvin hän oli sulautunut tutkittaviensa joukkoon, niin hyvin he olivat sitouttaneet hänet kirkon vapaaehtoistyöhön.

Tärkeät huomiot, joita Day teki kenttätyössään liittyivät muun muassa siihen, miten hän huomasi naisten toimivan kirkossa aivan samoin kuin kirkon ulkopuolellakin: he tekivät ruokaa ja siivosivat, he tarjosivat syötävää, juotavaa ja aikaansa. Kirkon vakituiset kävijät olivat heille perhe, josta he huolehtivat ja jotka huolehtivat heistä. Kyse ei ollut niinkään uskonnosta kuin yhteisöllisyydestä, kuulumisesta, tarpeellisuudesta ja huolenpidosta.

Toki näille naisille uskontokin on tärkeä. He ovat konservatiivisia, arvostavat Raamattua ja miespuolisten pappien arvovaltaa ja auktoriteettia. Heille koti, uskonto ja isänmaa ovat tärkeitä arvoja. Mutta he kasvattivat tyttäristään itsenäisiä, koulutettuja, tasa-arvon ja rauhan puolesta taistelleita naisia, jotka samalla vieraantuivat uskonnosta. Ja heitä seuraavat sukupolvet eivät missään vaiheessa kokeneet kirkkoa tai uskontoa tärkeänä.

Sukupolvi A:n naiset ovat jo iäkkäitä ja pian heitä ei enää ole. Jäävätkö kirkot heidän jälkeensä tyhjiksi? Jo nyt on kirkkorakennuksia siirretty muuhun käyttöön ja seurakuntia yhdistetty. Siivoustyön hoitavat palkatut työntekijät. 

Minkälaiseksi kirkon toiminta muuttuu, kun arjen toimituksissa ei käy enää ketään? Kirkkojen on turha toivoa, että uudet sukupolvet ne löytäisivät. Ainakaan jos toiminta jatkuu entisenlaisena. Siksi Day on antanut tutkimukselleen alaotsikon: anglikaanisen kirkon viimeinen aktiivinen sukupolvi.

Advertisement