Luettua: Elämästä kertomisesta

Luin kulttuurihistorioitsija Maarit Leskelä-Kärjen teoksen Toisten elämät (Avain, 2017) paitsi oppineena kuvauksena (nais)elämäkertojen kirjoittamisesta, kirjoittajista ja kohteista myös vuoropuheluna oman, juuri päättyneen elämäkerran kirjoitusprojektini kanssa.

IMG_5454

Leskelä-Kärki kokoaa teokseensa tutkijanuransa aikana kirjoittamiaan tekstejä yhdeksi, yhtenäiseksi erityisesti naiselämäkertoja ja niiden kirjoittamista tarkastelevaksi kokonaisuudeksi. Pääpaino on suomalaisissa naiselämäkerroissa, mutta ajoittain vilkaistaan myös muualle, erityisesti pohjoismaiseen ja laajemminkin eurooppalaiseen elämäkertakirjoittamiseen.

Painotus on kirjallisuudessa, mutta kiinnostavasti tarkastellaan elämän esittämistä myös elokuvassa, teatterin lavalla tai musiikillisessa muodossa. Ja, vaikka tarkastelun keskiössä ovat naisten kirjoittamat naisten elämäkerrat, vertailun vuoksi ja teeman syventämiseksi piipahdetaan välillä mieselämäkerroissa.

Alun pitkä johdanto tai esipuhe kartoittaa kirjoittamisen ja elämäkertakirjoittamisen maastoa sekä hahmottaa teoksen syntyprosessia ja merkitystä. Teoksessa on kolme varsinaista aineistojen käsittelylukua: Traditioita, Fiktioita ja Kohtaamisia.

Niistä ensimmäinen ja laajin käsittelee 1800-luvulla alkavaa suomalaista naiselämäkertojen ja elämäkertakirjoittamisen historiaa, erityisesti Helena Westermarckia, Helmi Krohnia, Aino Kallasta ja Tyyni Tuuliota. Helmi Krohn ja Aino Kallas ovat jo Leskelä-Kärjen väitöskirjan myötä tuttuja ja tunnettuja, erityiseen arvoon nousee Tuulio, jonka valintoihin teoksen edetessä palataan. Onkin tärkeää, että ehkä osin unohdettu ja varjoihin jäänyt Tuulio saa tässä ansaitsemansa paikan.

Toinen osio käsittelee elämäkertojen esittämistä erilaisissa fiktioissa. Elämäkertaromaaneista eli romaanin muodossa jonkun elämää käsittelevistä teoksista, biofiktioista, otetaan tarkastelun kohteeksi muutamia valottamaan lajityypin moninaisuutta. Finlandia-palkittu, runoilija Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista toimii yhtenä esimerkkinä siitä, miten fiktio, perinteistä elämäkertaa paremmin, mahdollistaa ”yksityisen kokemuksen kuvaamisen, ja huolella tehty taustatyö sekä lähdeaineisto voivat tuoda historiallisen henkilön poikkeuksellisuudessaan lähelle”. Itselleni tämä läheisyyden kokemus oli erittäin vahva kuunnellessani Viikilän teoksen äänikirjana.

Elämäkerta ei kuitenkaan välttämättä ole vain kirjan muodossa. Leskelä-Kärki tarkastelee saksalaisen ohjaajan Margarethe von Trottan elämäkerrallisia elokuvia Rosa Luxemburgista ja Hannah Arendtista. Kuvattaessa toisen elämää, oli kuvaus sitten tekstuaalista tai visuaalista, on aina pohdittava kontekstia eli sitä, miten sijoittaa kohde osaksi omaa aikaansa.

Tärkeää on myös pohtia julkisen ja yksityisen suhdetta. Hyvin usein, ainakin perinteiset mieselämäkerrat ovat keskittyneet vain kohteen uraan, jolloin yksityisyys, esimerkiksi perhe-elämä on jäänyt vain muutamaan mainintaan. Esimerkiksi itse olen ihmetellyt, miten jääkärikenraali Lennart Oeschin aiempi, vuonna 1995 julkaistu elämäkerta kuittaa hänen kihlauksensa, avioliittonsa ja kahden lapsen syntymän yhdessä, lyhyessä kappaleessa. Mannerheimin omaelämäkerrassa perhe saa vielä marginaalisemman sijan, jota Ultra Bra kuvaa sanoilla: ”lapsistasi ei mitään”.

Omasta näkökulmastani – olen juuri saanut valmiiksi ja lähettänyt painoon kirjailijaelämäkerran – Leskelä-Kärjen teoksen kaksi viimeistä lukua, Kohtaamisia ja Dialogia toisten kanssa, ovat eniten ajatuksia (ja myös levottomuutta) herättäviä. Niitä lukiessani kysyn koko ajan itseltäni: miten nämä näkökulmat näkyvät omassa kirjoittamisessani vai näkyvätkö ollenkaan?

Saako kertoa kaiken?

Leskelä-Kärjen teoksen nimi Toisten elämät tuo itselleni mieleen DDR:n todellisuutta kuvavan elokuvan Das Leben der Anderen (suom. Muiden elämä, 2006). Siinä Stasin palkkalistoilla oleva henkilö salakuuntelee näytelmäkirjailijaa ja välittää tunnontarkasti tämän elämän tapahtumat esimiehelleen. Mutta hän alkaakin tuntea myötätuntoa tarkkailtavaansa kohtaan ja ryhtyy muokkaamaan ja muuntelemaan välittämäänsä tietoa. Joitain asioita hän jättää vallan kertomatta. Näin tarkkailija tulee pelastaneeksi tarkkailemansa henkilön. (Myöhemmin, yhteiskuntajärjestyksen muututtua, tarkkailtu selvittää, kuka hänet pelasti ja kirjoittaa tästä tuntemattomaksi jääneestä pelastajastaan kirjan.)

Samoin elämäkertaa kirjoittava tarkkailee kohdehenkilönsä elämää ja raportoi siitä tunnontarkasti yleisölleen. Vai raportoiko? Suuri kysymys onkin: tuleeko elämäkerrassa kertoa kaikki? Se on selvää, että kaikkia yksityiskohtia ei ole mielekästä vyöryttää lukijoiden päälle, mutta tuleeko elämäkerturin vaieta joistain tietoonsa tulleista, kohteensa uuteen, kenties raskauttavaan valoon asettavista yksityiskohdista. Se on selvää, että lähteistä löytynyttä tietoa ei voi muokata ja muunnella omiin tarpeisiin. Mutta onko lupa vaieta eettisin perustein?

Miten tulisi suhtautua traagisiin yksityiskohtiin? Pitääkö totuuden nimissä kertoa tai paljastaa kaikki? Tähän on olemassa erilaisia ratkaisuja. Aiemmin on kirjoitettu hienotunteisesti, myöhemmin taas kuvattu yksityiskohtaisesti hyvinkin intiimejä seikkoja.

Itse pohdin tätä asiaa paljon kirjoittaessani elämäkerran kirjailija Eeva Joenpellosta, jonka kuolemasta oli kirjoitushetkellä kulunut vain muutama vuosi. En esimerkiksi julkaissut tietooni tulleita yksityiskohtia siitä ajasta, jolloin hän teki kuolemaa sairaalassa. Itse asiassa sain haastateltavan kertomuksen asiasta nimenomaan sillä varauksella, etten siitä kirjoittaisi. Toisenlaiseen ratkaisuun on päädytty esimerkiksi Paavo Haavikon elämäkerrassa. Mutta varsinaiseen salailuun tai tosiasioiden salaamiseen en mielestäni ryhtynyt.

Kuten Leskelä-Kärki tuo esiin, totuuden sijaan keskeisenä tavoitteena on totuudellisuus. Totuutta kukaan ei pysty tavoittamaan – elämäkerta rakentuu aina tulkinnoista, rajauksista, näkökulmien valinnoista, osittaisuudesta. Se pitää niin kirjoittajan kuin lukijan hyväksyä.

Kenen ääni kuuluu?

Yksi tärkeä Leskelä-Kärjen useaan kertaan nostama teema on kysymys ”oman persoonallisuuden sekottumisesta” eli kirjoittavan minän sekoittumisesta siihen, josta kirjoitetaan. Omien agendojen välittämisestä toisen elämästä kirjoittamalla. Itse pohdin pitkään sitä, miten vahvasti oma ääneni saa kaikua kirjoittaessani kirjailija Kersti Bergrothin elämästä. Lopulta, viisaan kommentoijan kehotuksesta, pyyhin oman tarinani pois kertomuksesta. Olinhan saanut ääneni kuuluviin esimerkiksi näissä blogikirjoituksissa ja myös joissain kirjoitusprosessin aikana kirjoittamissani teksteissä tai pitämissäni alustuksissa.

Mutta en voi myöskään väittää, etteikö oma ääneni pian julkaistavassa teoksessa kuuluisi. Onhan selvää, että kirjoittaja tekee koko ajan valintoja ja tulkintoja. Hänellä on valta siihen, mitä hän kertoo ja mitä jättää kertomatta, millä tavoin ja mistä näkökulmasta hän kertoo sekä mitä lähteitä hän käyttää.

Toisten elämät nostaa esiin sen tärkeän seikan, että elämäkerran kirjoittaminen on aina jossain määrin myös omaelämäkerrallista kirjoittamista. Aina syventyessämme toisen elämään, reflektoimme sitä oman elämämme lävitse. Tutkimuksen kohteeseen syntyy intiimi ja läheinen suhde.

Itse olen kirjoittanut kuvittelun merkityksestä elämäkerran kirjoittamisessa, siitä, miten kuvittelin kulkiessani ja eläessäni erilaisissa Kersti Bergrothin elämälle merkityksellisissä paikoissa sitä, miten hän on niissä paikoissa elänyt, kokenut ja aistinut. Asetuin myös kuviteltuihin dialogeihin hänen kanssaan. Vaikka nämä dialogit jäivätkin vain kenttäpäiväkirjoihini, on niiden kaikuja luettavissa myös julkaistavan elämäkerran sivuilta.

Leskelä-Kärki korostaa, mielestäni aivan oikein sitä, että elämäkerran kirjoittajalla on eettinen velvollisuus pyrkiä tuottamaan oikeudenmukainen kuva kohdehenkilöstään. Se ei tarkoita sitä, että pitäisi pyrkiä rakentamaan siloiteltu kuva, vaan sitä, että ymmärtävä ja kriittinen suhtautuminen olisivat jollain lailla tasapainossa. Ja on tehtävä näkyväksi, milloin on kyse tulkinnoista ja että tulkinnan olisi voinut tehdä toisinkin. Leskelä-Kärki kirjoittaa (s. 220) viisaasti: ”Elämäkerrassa onkin kyse tasapainottelusta tiedon ja tietämättömyyden, ymmärryksen ja käsittämättömyyden välillä.”

Vaikka Maarit Leskelä-Kärjen teos on paikoittain mosaikkiimainen – mikä selittyy sillä, että teos rakentuu osin eri aikoina ja eri konteksteihin kirjoitettujen tekstien varaan – on se tärkeä, puhutteleva ja koskettava kokonaisuus, johon elämäkertoja kirjoittavat, niitä lukevat ja niitä tutkivat vielä moneen kertaan palaavat ja josta voi ammentaa ajatuksia ja pohdittavaa pitkäksi aikaa.

Ja kun olemme pitkin syksyä saaneet hämmästellä kirjakauppojen elämäkertahyllyjä, jotka ovat olleet täynnä miehistä kirjoitettuja elämäkertoja (Alex, Jere, Pentti ja Kalle sekä monet muut) on huomattava, että Toisten elämät on myös sukupuoli-, kirjallisuus- ja kustannuspoliittisesti tärkeä puheenvuoro.

Naisista ja elämäkertakirjoittamisesta keskustellaan Turun Pienessä Kirjapuodissa perjantaina joulukuun 8. päivä kello 18 alkaen. Tervetuloa mukaan!

IMG_5455


2 thoughts on “Luettua: Elämästä kertomisesta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.