Valtavaaran huiputus – kuka huiputti ja ketä?

Valtavaara on 492 metriä korkea vaara Kuusamossa, Rukatunturin vieressä. Se on Pohjois-Pohjanmaan korkein kohta. Valtavaaran huiputus on 5,7 kilometriä pitkä, rengasmainen vaellusreitti, jonka lähtö ja paluu tapahtuvat Itä-Rukalta löytyvältä Saaruan parkkipaikalta. Se on osa pitkää Karhunkierrosta ja sitä kuvataan vaativaksi. Se pitääkin paikkansa, ainakin alkupäässä reittiä.

Seuraavassa kuvaus Valtavaaran huiputuksesta keski-ikäisen, korkeanpaikankammoisen, ei-aivan-timmissä-kunnossa-olevan henkilön näkökulmasta:

Meitä suositeltiin aloittamaan vaikeammasta päästä, joten kävelimme parkkipaikalta vähän eteenpäin ja lähdimme nousemaan jyrkkiä, kosteita portaita, joissa oli lahonneita ja rikkinäisiä lautoja. Onneksi portaat olivat melko loivat ja ne kulkivat metsän keskellä, joten minäkin uskalsin lähteä niitä nousemaan – kunhan pidin katseeni tiukasti seuraavassa portaassa, enkä vilkuillut alaspäin.

Portaita jatkui hyvä tovi. Pitkä tovi. Portaat jatkuivat jatkumistaan. Ihmettelin, että portaita pitkinkö tässä kävellään vaaran huipulle asti. No ihan niin ei tapahtunut, sillä puisten portaiden päätyttyä oli vuorossa hirveän jyrkkää, miltei pystysuoraan ylös nousevaa kivikkoa täynnä juurakoita. Kivikkoa näytti jatkuvan loputtomiin, eikä se näyttänyt mitenkään sellaiselta, jota pitkin olisi pystynyt nousemaan. Ainakaan minä. Mutta nousta vain piti. Onneksi reitin vieressä kulki paksu köysi, johon tukeuduin kuin pelastusrenkaaseen.

Kiipeäminen oli sekä raskasta että pelottavaa. Sydän hakkasi kauhusta ja rasituksesta. Maisemia ei oikein näkynyt usvaisena, kosteana päivänä – ja hyvä niin, en olisi uskaltanut ympärilleni tai alas vilkuillakaan. Jyrkänteiden nousun jälkeen seurasi hetken helpotus, kun polku kulki ihanan vaakatasoisena, pehmeänä ja helppokulkuisena metsän siimeksessä.

No, tämä on jo alamäestä, mutta siis helppokulkuinen ja tasainen.

Helpotus oli kuitenkin vain hetkellinen. Seuraavaksi olivat vuorossa lyhyet portaat alas ja pitkät portaat ylös. Tällä kertaa ylösmenevät portaat kulkivat rinteen reunaa, ne olivat kapeat ja jyrkät ja ne tekivät mutkia. Onneksi portaat olivat ehjät ja tukevat ja niissä oli kaiteet, joita puristin rystyset valkoisina. Portaita riitti aivan liian pitkään, ainakin minun mielestäni.

Ihmettelin, mikä kumma minut oli taas saanut lähtemään retkelle, joka sisälsi näin pelottavia osioita. Entä jos en jaksakaan? Entä jos en pystykään? Jään tänne vaaralle, metsän keskelle. Edessä oli vielä yksi, todella paha nousu: jyrkkä kivikkoinen polku, jossa ei ollut minkäänlaista tukea. Jäin kivikon alkuun ihmettelemään, miten ikinä pääsisin siitä ylös. Onneksi vierellä oli varvikkoa, jossa oli painaumia osoittamassa, että joku muukin oli nähnyt parhaaksi yrittää toista reittiä.

Varvikon läpi kulkeminen oli tietysti yhtä jyrkkää kuin kivikossakin, mutta ainakin saattoi ottaa kiinni puiden oksista ja saada niistä jonkinlaista, ainakin henkistä tukea. Lopulta pääsin ylös.

Piti pysähtyä hetkeksi vetämään henkeä.

Nyt oli pakko istua hetkeksi lepäämään märälle kivelle. Sydän hakkasi, posket punoittivat ja polvet olivat kauhusta pehmeinä. Katsoin ihmeissäni, miten jyrkännettä nousi kevyen näköisesti nuori pari vauva repussa ja suuri koira vieressään sekä kolme nuorta miestä suuria rinkkoja kantaen – tosin yksi näytti väsyneeltä ja joutui ottamaan tukea puista ja jäi puuskuttamaan toisten jälkeen. En ollut ainoa, jolle nousu oli raskas.

Hetken levon jälkeen alkoi tuntua, että ehkä selviän tästä sittenkin. Ei se pahemmaksi enää voi muuttua, olimme jo niin korkealla. Matka jatkuikin loivana polkuna ja hetken kuluttua eteen avautui yhtäkkiä kaunis näky: tyyni, usvan peittämä järvi ja sen vieressä nuotiopaikka, jonka ympärille oli kerääntynyt muita matkalaisia.

Usvainen järvi houkutteli uimaan, mutta pohja vaikutti kiviseltä

Kaivoimme eväät repusta, nautimme nuotion lämmöstä ja jutustelimme toisten vaeltajien kanssa. Vaikka kulku oli ollut raskasta, siitä huolimatta ei oikein ollut nälkä. Juotava sentään maistui.

Nuotiolla lämmitettiin eväitä ja paistettiin makkaraa.

Jatkoimme reipastuneina matkaamme. Onneksi tämän jälkeen reitti helpottui. Polku oli leveä ja tasainen, maaston vaihtelut pieniä. Ja loivat nousut tuntuivat lastenleikiltä aiempien jyrkkien seinämien jälkeen. Nyt oli voimia ihastella maisemia ja erikoisia käkkyräisiä puita.

Vielä ennen huippua oli kiveen hakattu loivia portaita, puut olivat jo harventuneet näin korkealla, ja ympärillä avautui avara maisema. Olimme päässeet huipulle. Olimme huiputtaneet Valtavaaran.

Laakealla vaaran laella oli joukko matkalaisia katselemassa maisemia, ottamassa kuvia, syömässä eväitä. Joillain oli edessä tai takana pitkä Karhunkierros, suurin osa oli meidän laillamme tekemässä vain tämän lyhyen reitin.

Usva alkoi hälvetä, kun katsoimme Valtavaaran huipulta avautuvia maisemia.

Paluumatka alaspäin oli pituudeltaan ja askeliltaan menomatkaa pidempi, mutta loivuudessaan moninkertaisesti helpompi. Polku oli tasainen ja pehmeä, alamäki laskeutui hitaasti, vaikka tuntui toki pohkeissa. Maasto oli hyvin märkää ja soista, polku välillä vetinen ja mutainen.

Mutaisten ja soisten kohtien päälle oli aseteltu pitkospuita, joita pitkin pääsi – ainakin periaatteessa – kävelemään kuivin jaloin. Mutta käytännössä pitkospuut olivat monissa kohdin lahonneet, murtuneet, katkenneet ja ylipäätään sikin sokin, jolloin joutui etsimään metsän puolelta reittiä, jota myöten päästä eteenpäin.

Pitkät pitkospuut veivät kauniin suon yli, kohti jännittävän näköistä kivilouhosta. Silloin saimme seuraa pienestä sielulinnusta, Kuukkelista, joka pyrähteli oksalta oksalle, aina vain lähemmäs. Taskun pohjalta löytyneitä hasselpähkinöitä se tuli nappaamaan suoraan kädestä. Muista pähkinöistä se ei oikein piitannut; ne olivat liian kovia. Lintu seuraili meitä pitkän matkaa – aina niin kauan kun pähkinöitä riitti.

Linnun herättämää hyvää mieltä riitti reitin loppuun asti. Polku päättyi puisiin portaisiin parkkipaikan reunalle, jossa oli kyltti Talvireitti. Koko matkan kestettyäni tulin siihen vakaumukseen, että jos vielä joskus haluan huiputtaa Valtavaaran, lähden matkaan tätä loivaa polkua pitkin – ja palaan samaa reittiä takaisin. Toista kertaa Valtavaara ei huiputa minua kiipeämään kivikkoista jyrkkää rinnettään.

Tästä lähtee helppokulkuinen ja turvallinen reitti.

2 thoughts on “Valtavaaran huiputus – kuka huiputti ja ketä?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.