Äiti, mitä oli punk?

Kimmo Miettinen 2021. Suomipunk 1977–1981. Like

Minusta tuli punkkari eräänä iltapäivänä vuoden 1979 alussa, kun koulusta kotiin tullessani, etsiessäni jääkaapista syötävää, pysähdyin kuuntelemaan erästä biisiä. Radiosta tuli siihen aikaan muutama ohjelma, jotka oli pakko kuunnella: Härmärock, Viikon pop-LP ja Matkalla maineeseen. Ehkä oli maanantai-iltapäivä ja Härmärockin aika, kun Pelle Miljoona & N.U.S esitti kappaleen “Häpeän olla valkoinen”, jossa laulettiin tai oikeastaan huudettiin vimmassa ja kerrottiin valkoisen miehen ja naisen orjuuttamista, tuhoamista ja hyväksikäyttämistä afrikkalaisista, intiaaneista, vietnamilaisista ja vierastyöläisistä. Olin hämmästynyt, että tällaista musiikkia tehtiin ja esitettiin radiossa. Että joku oli sanoittanut asioita, joita pohdin ja tunteita, joita tunsin. Punk oli musiikkia, jossa on sanoma. Halusin kuulla sitä lisää.

Tämän jälkeen hankin itselleni Pelle Miljoona & N.U.S. -nimellä julkaistun kasetin, jonka kuuntelin miltei puhki, ja löysin muuta itseäni puhuttelevaa musiikkia: Pelle Miljoona & 1980 -bändin Pelko ja viha, SE, Ratsia, the Clash, Stiff Little Fingers, Vau! ja monet muut. Nauhoitin radiosta kappaleita kasetille, ostin kesätyörahoillani levysoittimen ja aloin ostaa levyjä ja singlejä. Joitain löytyi tai tilautin porilaiseen levykauppaan, mutta pääosin tilasin levyt Epe’sin levykatalogista, joka ilmestyi Soundin välissä.

Epe’s -liikkeen singlekokoinen muovipussi kaukaa menneisyydestä

Punk oli muutakin kuin musiikkia. Se oli myös lukemista ja kirjoittamista. Soundin tilaaja olin tietysti, mutta nyt aloin myös selailla ja välillä myös ostaa New Musical Expressiä, jota myytiin Porin Teljäntorin R-kioskilla. Luultavasti Soundin mainosten perusteella ryhdyin tilaamaan myös Hilsettä, Pahkasikaa ja muita pienlehtiä. Levyjä, kasetteja, pienlehtiä ja rintamerkkejä tilattiin usein suoraan tekijöiltä: Lähetettiin kirje ja kirjeessä tasaraha. Paluupostissa sai sitten tilaamansa tuotteen – ja jos tuote oli jo loppunut, rahat palautettiin. Punk oli rehellistä.

Punk oli myös pukeutumista. Tarkoin valituilla ja valmistajilta tilatuilla rintamerkeillä viestitettiin siitä, kuka oli, mitä ajatteli ja mihin ryhmään kuului. Ryhdyin uudistamaan vaatevarastoani. Tädin 1970-luvun minihameet, äidin 1960-luvun hiihtohousut ja isän mokkatakki ja flanellipaita siirtyivät minun käyttööni. Aloin hankkia vaatteita myös kirpputorilta – mitä ainakin vanhempani pitivät todella outona ja epäilyttävänä toimintana. Jonkin verran ostin vaatteita tai vaikkapa laukkuja postimyynnistä, esimerkiksi armeijan ylijäämävarusteita.

Musiikkia kävin kuuntelemassa myös Porin kaupunginkirjaston levyosastolla. Sinne tuli paljon kiinnostavaa musiikki ja jos ei oikeaa levyä löytynyt, sen saattoi tilata. Mutta parasta musiikki oli kuitenkin livenä eli hakeuduin keikoille aina kun se Porissa oli mahdollista – ravintolakeikoille eivät alaikäiset päässeet. Riihikedon koulussa muistan olleeni syksyllä 1979 Pelle Miljoona & 1980 -bändin keikalla. Se oli juuri ennen Viimeinen syksy -levyn julkaisua, sillä muistan Olli Lindholmin uhonneen minulle paikalta pois lähtiessä, että ”menee vaikka pakkotyöhön” voidakseen hankkia levyn. Punk oli vakavaa.

Punk oli aktiivista toimintaa. Siksi etsiydyin samoin ajattelevien porukoihin: EVY eli Energiapoliittinen Vaihtoehto Ydinvoimalle, Rauhanpuolustajat ja Porin Elävän Musiikin Yhdistys eli PELMU. Uskoin, että maailmaa muutetaan soittamalla bändissä, marssimalla rauhanmarsseilla, mutta myös kokouksissa istumalla. Punk oli uskoa siihen, että yksittäin ja yhdessä voidaan vaikuttaa asioihin, että voi tehdä itse juuri sitä mitä haluaa. Siksi etsiydyin osaksi tyttöbändiä, mutta silloin elettiin jo vuotta 1981, joka oli punk-veteraani Kimmo Miettisen näkemyksen mukaan Suomipunkin viimeinen vuosi.

Miesten punk?

Miettisen kokoamassa Suomipunk 1977–1981 -teoksessa puhuvat pääosin miehiset punk-veteraanit, bändeissä soittaneet, pienlehtiin kirjoittaneet, musiikkilehtien toimittajat, levy-yhtiöiden ja levykauppojen omistajat. Ikään kuin punkissa ei olisi ollut naisia lainkaan? No olihan siellä. Miettinenkin on haastatellut Hilseen Leena Lehtistä ja porilaista monitoimihenkilö Virve Vallia sekä Tuija Hartikaista ja Vilma Vainikaista. Miesoletettuja haastateltavia oli 54. Suomalaisessa musiikkiskenessä – myös punkissa – vaikuttaneista naisista voi lukea tarkemmin vaikkapa Arja Ahon ja Anne Taskisen Rockin korkeat korot -teoksesta (2003).

Onneksi musiikkimaailma on ainakin vähän muuttunut tasa-arvoisempaan suuntaan sitten 1970–1980-lukujen taitteen. Osaltaan nimenomaan punk tasoitti tietä tuolle tasa-arvoistumiselle, sillä se mahdollisti monenlaista toimijuutta kaikille. Tytöille avautui muitakin positioita kuin fanin tai bändärin; naispuolisia esikuvia löytyi niin Suomesta (Eeva Koivusalo, Pivo, Liisa Akimoff, Heinäsirkka, ja monet muut) kuin maailmalta (Patti Smith, Blondie, Slits, Raincoats, Nina Hagen, Siouxsie Sioux, Lora Locig, jne.).

Tätä sukupuoliteemaakin Miettisen kirjassa ohimennen sivutaan. Miettinen (mieserityiseen tapaan) asettaa kuitenkin kirjan rajauksen sellaiseksi, että siihen ei juuri naisia mahdu. Hilseeseen kirjoittanut (ja Lontoossa valtavan upeita keikkoja nähnyt) Leena Lehtinen muistelee:

Miettisen Suomipunk-teos on rakennettu saman mallin mukaan kuin Legs McNeil ja Gillian McCain toimittama Please Kill Me: The Uncensored Oral History of Punk (1996), jonka sain väitöslahjaksi joulukuussa 2005 ja joka suomennettiin vuonna 2004. Molemmat perustuvat haastatteluihin, joista on pätkitty lyhyitä katkelmia peräkanaa, jolloin rakentuu palapelimäinen kuva, jossa on paljon samanlaisia paloja: yllättävän monet ovat löytäneet samaan aikaan samat bändit ja samat lehdet sekä käyneet samoilla keikoilla ja festivaaleilla.

”Oliko ne punkkia?”

Liikkeelle lähdetään kummassakin teoksessa punkin esivanhemmista tai edeltäjistä tai tuleviin punkkareihin erityisen vaikutuksen tehneistä muusikoista ja bändeistä. Suomalaisilla muistelijoilla on sekä suomalaisia (erityisesti Suomen Talvisota, Virtanen, Sperm, Juice Leskinen, Sleepy Sleepers, Hurriganes, Dave Lindholm, Kari Peitsamo) että kansainvälisiä esikuvia ja kiinnostuksen herättäjiä.

Protopunk-skenessä erityisesti Virtanen saa ansaitusti tilaa muistelijoilta sekä Moog Konttisen omin sanoin kertomana. Virtanen ja Sleepy Sleepers kiinnostivat minuakin, mutta ehkä vasta myöhemmin, sillä olin sekä punkkia edeltävinä vuosina että punkin alkuaikoina itsekin vasta lapsi tai varhaisteini. Olin myös esikoinen, joten en voinut saada innostusta tai johdatusta isompien sisarusten musiikkimausta tai levyhyllyistä.

Kansainvälisiä vaikutteita tulevat suomipunkin edustajat hakivat interreil-matkoilla, kielikursseilla ja au pair -keikoilla erityisesti Britannian klubeilta ja levykaupoista – lyhyesti viitataan myös Ruotsiin, joka ymmärtääkseni oli merkittävä innoituksen lähde bändeineen, konsertteineen ja levykauppoineen, sinne monet punk-sukupolven jäsenet menivät töihin kesiksi tai pidemmäksi aikaa. Kiinnostavia bändejä saatiin silloin tällöin myös Suomeen keikoille. Tärkeäksi nousee MC5:n keikka Ruisrockissa vuonna 1972. Muutoin suomalaiset muistelijat kuuntelivat samoja bändejä kuin kansainväliset kollegansa: Iggy Pop & Stooges, Patti Smith, Dr. Feelgood, Nick Lowe, Damned.

Minun laillani punkista kiinnostuneet nuoret ympäri Suomen ostivat paikallisesta R-kioskista NME:n, Melody Makerin ja Soundin irtonumeroita – tai tilasivat lehdet kotiinsa. Olen aivan samaa mieltä kuin salolainen, Vaavin Kari Hipponen: ”Ihan höpöhöpöä, että 70-luvulla Suomessa ei saanut mitään tehdä tai mitään sanoa. Oli hirveästi mahdollisuuksia mitä tehdä, oli lupa ottaa selvää. R-kioskiin pystyi pyytämään New Musical Expressin, jota tuli Salossakin kolme kappaletta lähikioskiin. Kirjastoista sai tietoa, ja sinne sai myös tilattua kiinnostavaa luettavaa ja kuunneltavaa.” Ihmiset myös kirjoittivat kirjeitä ja postikortteja ja välittivät niiden avulla tietoa toisilleen.

Monet muistavat laillani tietyn hetken, kun punk kolahti. Useille se oli Sex Pistolsin Anarchy in the UK -biisin esitys television Iltatähti-ohjelmassa. Ylivoimaisesti tärkein tapahtuma suomalaisessa punkmaailmassa oli kuitenkin Ramonesin ensimmäinen vierailu ja keikat Helsingissä ja Tampereella. Ramones itse oletti, että heitä vihattiin, kun yleisö suomalaisten tiukkojen huvielämää rajoittavien määräysten mukaisesti pääosin istui paikoillaan ja taputti kohteliaasti. Paikalla olijoista merkittävä osa kuitenkin muistelee keikan elämää mullistavaa vaikutusta – ja perusti keikan jälkeisenä päivänä bändin tai jos bändi oli jo olemassa, nostivat biisiensä tempoa merkittävällä tavalla.

”Isi, mitä oli punk?”

Punk ei ollut leimallisesti Helsinki-keskeinen liike, vaikka Helsingissäkin oli tärkeitä bändejä, kauppoja ja suurimmat levy-yhtiöt. Tampere oli selvä keskuspaikka, sillä siellä oli Epe’sin levykauppa, Poko Records -levy-yhtiö sekä Soundin toimitus. Soundia tilattiin ja luettiin tarkoin. Lehden keskeltä löytyvästä Epe’sin katalogista tilattiin levyjä (erityisesti niitä, joita Soundissa oli kehuttu) – tilaukset optimoitiin yhdessä kaverien kanssa niin, että paikkakunnalle saatiin mahdollisimman kattava levyvalikoima. Jokainen äänitti toisilta kasetille ne levyt, joita itsellä ei ollut. Tampereelle tehtiin myös erityisiä levynhankintamatkoja. Mutta punk-ryppäitä syntyi eri puolille Suomea: Saloon, Karhulaan, Kouvolaan, Savoon, Pohjanmaalle. Myös Porissa oli punkkeja ja punk-bändejä, mutta niistä Miettisen teos vaikenee.

Vaikka ostin paljon LP-levyjäkin, singlet olivat vielä tärkeämpiä.

Suomalainen punk ei ollut myöskään leimallisesti luokkatietoinen tai työväenluokkainen ilmiö, kuten Britanniassa, kuten Teemu Taira omassa arviossaan huomauttaa. Punkit olivat vähintäänkin aloittaneet lukion, käyneet kielikursseilla, käyttivät suvereenisti kirjastoa, osasivat ainakin auttavasti englantia ja hallitsivat myös suomenkielen ja kirjoittivat mainioita tekstejä pienlehtiin, joita tulostettiin kannustavien vanhempien työpaikoilla. Osa punkeista jatkoi yliopistoon, osa valmistui ja jatkoi pitkälle akateemisella uralla. Toki punkeista löytyi ammattikoulun käyneitä ja koulunsa keskeyttäneitäkin.

Punkeilla oli myös vanhemmat. Jotkut olivat yksinhuoltajaäitien lapsia hellahuoneista, mutta monilla oli keskiluokkaisia, koulutettuja tai yrittäjä-vanhempia, jotka tukivat lapsiaan pistämällä heidät kolmivuotiaina viulutunneille, maksamalla konservatorio-opinnoista, hankkimalla heille soittimia ja asuntoja, rahoittamalla ulkomaanmatkoja ja kielikursseja. He saattoivat myös kannustaa lapsiaan toteuttamaan itseään tai eivät ainakaan vastustaneet sitä.

Kirjassa käsittelyyn pääsevät tärkeimmät varhaiset punkbändit (mm. Pelle Miljoona & N.U.S, Eppu Normaali, Problems, Sehr Schnell, Briad, Widows, Kollaa Kestää, Vandaalit, Se, Loose Prick, Ypö-Viis, Vaavi, Ratsia, Karanteeni, Sensuuri ja Lama), ja muutama merkittävä hahmo, kuten esimerkiksi Ari Taskinen, Rubberduck Jones, Mikko Montonen, Pete Malmi, Yari ja Jyri Honkavaara – osa heistä jo edesmenneitä. Pienlehdet, kiertueet, keikkapaikat, festivaalit sekä kokoelmalevyt Pohjalla ja HilseLP I ja II saavat nekin omat muisteluksensa.

Erityisesti alun proto-punkbändien käsittelyssä ja punkin viimeisiä korahduksia kuunnellessa esitetään usein kysymys: mitä oli punk? Mikä kaikki oli punkkia? Mistä se alkoi ja mihin loppui? Mitä siitä tuli? Keskikohdassa tällaisia ei ehditä kysellä, kaikki oli punkkia. Tosin osio päättyy pohdintaan siitä, miten punk määritellään. Koska suurin osa haastateltavista on muusikoita, päätyvät määritelmätkin usein musiikkiin: ”nopeeta rokkia ja lyhyitä biisejä”. Mutta punk nähdään myös mielentilan, estetiikan, politiikan, toisen maailmansodan (!), kapinan ja kaupallisuuden, sukupolviristiriidan, pukeutumistyylin sekä tyttöihin tutustumisen näkökulmista.

”Taas aika vähän muistikuvia tapahtumasta.”

Muistelijat muistelevat parhaita keikkoja, parhaita bändejä, parhaita biisejä. Kun Pelle Miljoonan mielestä Pohjalla-kokoelmaan täytteenä tullut ”Väkivalta ja päihdeongelma” on huono biisi, jossa on liikaa sanoja, äänityksessä paikalla ollut Sehr Schnellin Stressi pitää kappaletta yhtenä suomalaisen punkin parhaista biiseistä ja muistelee äänittäjän itkeneen. Eri näkökulmista kerrottuna samat ihmiset, tilaisuudet, biisit ja tapahtumat näyttävät erilaisilta.

Jos itselläni on 1980-luvun kohdalla paljon harmaita alueita, mustikatkoksia ja pohdintoja, olinkohan jossain paikassa johonkin aikaan, samankaltainen muistinmenetys koskee myös punk-veteraanien muisteluja: ”Mullon semmonen muistikuva, että olisin ollut Pohjalla-kokoelman julkaisutilaisuudessa, ehkä Bottalla”, aprikoi Miettinen.

Punkilla ei elänyt ja useimmat muusikoista kävivät töissä: kesäsiirtoloissa, maalitehtaalla, ruumisarkkuja kokoamassa, Kassakaappi Oy:llä, alastonmallina, teurastamossa. Työssäkäyvillä oli varaa ostaa sähkökitaroita, vahvistimia ja keikkabusseiksi sopivia käytettyjä autoja, he pääsivät myös intterailille.

Suomalainen punk käytti myös päihteitä. Tavallisinta oli juoda keskiolutta, joskus halpaa viiniä, joskus tiukkaa viinaa, jopa kiljua. Osa punkkareista pössytteli (vaikka yleisesti ottaen sitä pidettiin hippien touhuna), veti kokaiinia ja amfetamiinia ja jopa myi aineita. Joutuipa joku myös vankilaan – ilman omaa syytään tietysti. Myös yskänlääkettä nautittiin – olinkin jo unohtanut ne kodeiinipitoiset yskänlääkkeet, joita apteekista sai ilman reseptiä. Ne olivat apteekin omia valmisteita ja niitä piti erikseen pyytää – usein päivystävästä apteekista ravintoloiden sulkemisajan jälkeen.

Vaikka musiikki on punkin ja myös tämän kirjan pääosassa, monille – itsellenikin – punk oli myös paljon muuta: sukupolvikokemus, kapinaa, yhteiskuntakriittisyyttä, tiedostamista ja yhteisöllisyyttä. Kuten Ypö-viiden Miika Söderholm todistaa: ”Se oli jännää aikaa, ei tarvinnut olla kuin yksi rintanappi, jossa luki Eput tai Hilse tai Pelle, ja jos semmonen kaveri tuli vastaan vieraassa kaupungissa, niin tiesi heti, että tuon kanssa voi mennä juttelemaan.” Muistan itsekin tuon tunteen, nähdyksi, tunnistetuksi ja kohdatuksi tulemisen tunteen, turvallisuuden tunteen samankaltaisten seurassa.

Suurin osa rintamerkeistäni on kadonnut, nämä olivat vielä jäljellä. Muistan, että tärkein merkkini oli Stiff Little Fingersin Gotta Gettaway -singlen kansikuvan mustavalkoinen lapsen kuva. Merkin tilasin turkulaiselta Ilmarilta. Vieläköhän jostain saisin samanlaisen?

Musiikin lisäksi punk oli myös lukemista ja kirjoittamista. Keskiluokkaisten perheiden lapsille kirjallisuus oli itsestään tärkeä osa elämää, myös suuri osa punkeista luki kirjallisuutta: Richard Brautigania, Kurt Vonnegutia, Hermann Hesseä, Franz Kafkaa ja muita – minulle, kuten monille muillekin Hilseen lukijoille lehden kirjallisuusnumero toimi suunnannäyttäjänä hyvälle kirjallisuudelle.

Pienlehti Hilse, jota seuraamalla sai ”jatkuvasti päivitetyn tilannekatsauksen kuvioista”, olikin pakollista luettavaa kaikille itseään kunnioittaville punkeille. Hilseen jälkeen alkoi ilmestyä pienlehtiä joka puolella – ja Oranssin pienlehtiarkistosta niitä pääsee lukemaan! Kirjoittajaksi pääsi, kun otti lehteen yhteyttä ja lähetti tekstejään.

Hilseet luettiin aina tarkkaan. Jos jokin levy kehuttiin, se oli varma merkki siitä, että bändi on hyvä. Hilseessä olleen hyvien kirjojen listan luin kirjastossa lävitse alusta loppuun.

”Mulle se saattoi soittaa vanhempien lankapuhelimeen”

1970–luvun lopun ja 1980-luvun alun ilmapiiri ja puitteet välittyvät kertomuksista: Kenen kotona oli puhelin, johon saattoi soittaa. Keiden kanssa oltiin kirjeenvaihdossa. Yksinkertaisinta oli lähettää postikortti, kun oli asiaa tai kun oli tulossa tapaamaan jotakuta. Jos halusi tilata kasetin, levyn, rintamerkkejä tai lehtiä, lähetettiin kirje ja rahaa. (Huomasin, että myöskään Hiljaiset levyt -levy-yhtiön perustaja Jukka Junttila ei saanut Ratsian Kloonattu sukupolvi -kasettia vaan paluupostissa rahat takaisin.) Jos jollakulla oli ajokortti ja auto käytössä, saattoi lähteä minne tahansa. Eikä ollut ongelma, että yösija ei ollut etukäteen tiedossa, aina pääsi jonkun kodin lattialle tai sohvalle yöksi.

Tämä Jyri Honkavaaralta saamani kirje on säilynyt nämä vuosikymmenet. Honkavaara oli yksi keskeisistä suomalaisen punkin hahmoista. Ratsia oli yksi tärkeimmistä myös minulle. Monet Miettisen kirjan haastateltavista surivat Jyrin kohtaloa.

Punkkien ja diinien sekä Helsinki–Tampere-vastakkainasettelujen lisäksi punkveteraanit pohtivat sukupolvien välistä vanha/uusi pieru -asetelmaa eli sitä, miten vanhempien sukupolvien muusikot suhtautuivat viha- tai ylimielisesti nuoren polven soittajiin. Oliko kyse kateudesta, siitä, että nuoret pääsivät levyttämään ja keikoille, saivat suosiota ikään kuin ansiotta: eiväthän he edes osanneet soittaa. Tyttöbändissä koin vähän samankaltaista vastakkainasettelua tai pelkoa, kun pääsimme jonon ohi jollekin keikalle tai kilpailuun. Emmehän mekään osanneet soittaa ja silti ohitimme poikabändejä, jotka olivat hioneet riffejään ja komppejaan vuosikausia.

Kiinnostavasti pohditaan myös sitä, mitä punkeista tuli ja miten punk vaikutti heidän elämässään. Jotkut jäivät kiinni päihteisiin, jotkut menehtyivät, mutta useimmille kävi hyvin: heistä tuli muusikoita, toimittajia ja muita kulttuurialan toimijoita, akateemisia, yrittäjiä tai työntekijöitä monenlaisilla aloilla. Punk oli tärkeä osa nuoruutta, antoi merkittäviä palikoita identiteetin rakentamiseen, luottamuksen itseen ja siihen, että osaa ja pärjää. Itse näkisin myös, että punk-aikana omaksutut arvot – kuten vaikkapa tasa-arvo, rauhanaate, luonnonsuojeluaate, kasvissyönti – ovat kulkeneet läpi elämän.

Vaikka pääosin luinkin Suomipunk-kirjaa iloissaan ja innostuneesti, välillä nauraenkin, muistellen ja muistaen, jossain kohdin teksti kuitenkin junnasi paikoillaan ja samat jutut toistuivat eri variaatioina: vaikkapa miten ja missä melkein saatiin turpaan diinareilta ja millä paikkakunnalla taas ei ollut mitään vastakkainasetteluja ja miten nähtiin tai ei nähty tiettyä Kaivopuiston konsertin tappelunnujakkaa. Ja itse asiassa jotkut muistelupätkät toistuvat pariinkin kertaan teoksen eri luvuissa. Osa kirjaan valituista tekstikatkelmista sisältää melko vähän tai ei ollenkaan (lisä)informaatiota. Karsimisen varaa olisi siis ollut erityisesti toisteisuudessa.

Muistelijat ovat pääosin 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa syntyneitä. Muutama nuorempikin ääni löytyy. Erityisen liikuttava on nykypäivän nuoren, Vilin, kuvaus siitä, miten tärkeä bändi Ratsia hänelle on:

Vaikka punk saattaa puhutella jälkeen tulleita sukupolvia, tämä Miettisen teos ei todennäköisesti tee sitä. Jos haastateltavien nimet ja toiminta sekä bändit, biisit ja aikakauden muu kulttuuri eivät ole tuttuja, kirjasta ei ehkä saa paljoakaan irti. Mutta ei kai teosta olekaan tarkoitettu muiden kuin punkista jo tietävien tai (paljon jo unohtaneiden) punk-veteraanien iloksi. Ja iloa siitä oli, ainakin minulle.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.