Syyskuun alussa, 40 vuotta sitten, järjestettiin kokous, jota itse pidän tyttöbändi Lasten ristiretken alkuna. Tässä kuvaus tapahtumasta proosamuodossa, osa on kuviteltua, osa muistitietoa. Kuvat eivät liity tapahtumiin, sillä 1980-luvun arkisia tilanteita ei juurikaan tullut dokumentoitua.
Vaalea popliinitakki roikkuu löysänä Tytön yllä. Sen alle jää musta hame, jonka hän oli leikannut saksilla lyhyemmäksi ja harsinut reunan suurin piirtein kiinni pitkillä pistoilla. Jonkun vanha sekin. Hän oli värjännyt kiharat hiuksensa mustiksi ja yrittänyt taltuttaa niitä pienellä mustalla baskerilla, jota koristaa Che Guevara -rintamerkki. Hän ei ole aivan varma, mitä Guevara on tarkalleen ottaen tehnyt, mutta hän on komea vapaustaistelija ja se riittää Tytölle. Melkein yhtä hyvännäköinen kuin Jim Morrison. Tytön uusi idoli.
Koska kaikki käyttävät armeijan ylijäämäasusteita, oli Tyttökin tilannut itselleen postimyynnistä maastonvihreän laukun, johon hän kirjoitti paksulla tussilla PiL ja jonka kansiläppään hän kiinnitti rintamerkkejä: Stiff Little Fingers, Vaatteet on mun aatteet, Pelle Miljoona. Hän on mielestään uskottava punkkari tässä asussa, joka on melkein kuin uniformu, yksilöllinen mutta samanlainen kuin muillakin. Muut näkevät, mitä musiikkia Tyttö kuuntelee ja minkälaisia ajatuksia hänellä on. Toiset, samanlaiset tunnistavat hänet kaltaisekseen.
Tyttö ja Poika astuvat vierekkäin vanhan, pian purettavan talon narisevia portaita ylös. Tytön mustat, vähän vinoon astutut saapikkaat ja Pojan jättikokoiset maihinnousukengät ovat oppineet kulkemaan samaa tahtia. Nyt he pysähtyvät suljetun oven eteen. Tyttö kerää hetken itseään ja asettelee kasvoilleen ilmettä, jonka hän toivoo näyttävän itsevarmalta. Hän on menossa elämänsä ensimmäiseen kokoukseen ja haluaa tehdä vaikutuksen oven takana odotteleviin punk-veteraaneihin ja sadankomiteoissa kouliintuneisiin aktivisteihin. Hänellä on vahva halu muuttaa maailmaa.
Hän oli pysähtynyt eräänä iltapäivänä koulusta kotiin tultuaan, jääkaapin ovi puoliksi avattuna, kuuntelemaan radiosta tulevaa biisiä. “Häpeän olla valkoinen”, siinä laulettiin tai oikeastaan huudettiin ja kerrottiin valkoisen miehen ja naisen orjuuttamista, tuhoamista ja hyväksikäyttämistä afrikkalaisista, intiaaneista, vietnamilaisista ja vierastyöläisistä. Musiikissa oli sanomaa, Tyttö ajatteli, vaikka hän ei ymmärtänyt kaikkia sanoja. Tällaisistakin asioista voi tehdä biisejä, hän ihmetteli. Hänestä tuli laulua kuunnellessaan punkkari. Siksi hän oli etsinyt tiensä Rauhanpuolustajiin, ydinvoiman vastustajiin ja elävän musiikin yhdistykseen. Siksi hän on menossa kokoukseen. Maailma muutetaan soittamalla bändissä, marssimalla ja kokouksissa istumalla, niin hän on oppinut.
Tyttö on innokas idealisti, pää täynnä rauhanliikettä, vailla ymmärrystä yhteiskunnasta, mutta halukas löytämään oman juttunsa, tulemaan joksikin ja tekemään jotakin – vaikka taitoja ja tietoja hänellä ei vielä ollutkaan. Mutta se olikin kai se juttu, punkin idea – sellaisena kuin Tyttö sen ymmärsi. Kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa. Kuka tahansa saattoi perustaa bändin, alkaa julkaista lehteä, ryhtyä näyttelemään tai järkkäämään keikkoja tai perustamaan festivaalin. Ei ollut mitään pääsyvaatimuksia.
Ja nyt oli alkamassa kokous, jossa suunniteltiin itse leivottujen leivonnaisten ja leivän myyntiä rahan hankkimiseksi elävän musiikin yhdistykselle.
Tyttö ja Poika astuvat sisään huoneeseen, jonka pitkän, kapean pöydän ääreen on levittäytynyt vaihtoehtoista väkeä. Kokouksen oli kutsunut koolle nuorisotoimistossa siviilipalvelustaan suorittava nuori mies, josta myöhemmin tuli kuuluisa, tyttöjä huudattava rocktähti. Käytännössä kokouksen kulusta vastaa vähän muita vanhempi, aikuisempi ja asioiden järjestelystä ja kokoustekniikasta enemmän tietävä mies, joka oli ottanut mukaan tyttärensä, joilla oli hauskat ja erikoiset nimet.
He istuvat alas ja Tyttö kiinnittää saman tien huomionsa vastapäiseen pöydänkulmaan, jossa istuu vierekkäin kaksi nauravaa ja iloista hippityttöä. Heillä on yllään monta kerrosta vaatteita, roikkuvia huiveja, kiliseviä koruja ja heillä on pyöreät, punaposkiset kasvot. He rupattelevat ikään kuin toisilleen mutta kuitenkin niin, että muutkin varmasti kuulevat.
– Mekin on perustettu bändi.
– Tyttöbändi.
– Meillä oli jo treenitkin. Soitettiin siinä kuudennumeron sukkapuikoilla.
– Keikkoja vaan odotellaan, he nauravat.
Tyttö kuuntelee lumoutuneena. Hän haluaisi palavasti päästä mukaan juuri sellaiseen bändiin. Tyttöbändiin, jossa on iloisia ihmisiä ja jossa ei suhtauduta vakavasti soittamiseen. Vastapäätä istuvat, nauravat tytöt ovat huolettomasti toteuttamassa Tytön suurta haavetta. Mutta he ovat hänelle vieraita ja muutamaa vuotta vanhempiakin. Tyttö pelkää, etteivät he huolisi häntä mukaan, eikä hän kehtaa edes kysyä. Hän ei osaa soittaa ja toiset ovat häntä paljon aikuisempia ja kokeneempia.
Kokous jatkuu, mutta Tyttö kuuntelee sitä vain puolella korvalla. Käsitellään myyjäisten järjestämistä vallatun talon pimeässä kellarikerroksessa. Kokouskäytännöt ovat Tytölle outoja ja osallistujat vieraita, eikä hän uskalla pyytää puheenvuoroa. Kaikki muut puhuvat yhteen ääneen ideoistaan. Tytölle ei tule oikein mitään mieleen.
Reippaan puheenjohtajan johdolla saadaan päätettyä, minä päivänä myyjäiset järjestetään. Päätetään myös, että myydään itse leivottuja leipiä ja leivonnaisia. Jollain on jo mukana reseptejäkin, joita jaetaan osallistujille. Tyttö saa eteensä käsinkirjoitetun, pahanmakuiselta ja terveelliseltä näyttävän reseptin, johon kuuluu kaurahiutaleita ja puolukkaa. Sen mukaan hänen pitäisi valmistaa leivonnaisia myytäväksi.
Kukaan ei kysynyt, osaako Tyttö leipoa.
Kokouksen päättyessä osallistujat alkavat pukea päälleen ja etsiä laukkujaan. Poika tönäisee Tyttöä:
– Mee juttelemaan noiden kanssa. Sähän halusit soittaa tyttöbändissä, hän sanoo vaativasti. Nyt kannattaa ilmoittautua mukaan, hän jatkaa. Noi on kivoja ja rentoja.
Tyttö siirtyy varovasti pöydän toiselle puolelle, jossa vieraat tytöt vetävät armeijan ylijäämätakkeja päälleen ja kääriytyvät yhä uusiin huivikerroksiin.
– Haluaisin mukaan teidän bändiin, Tyttö sanoo varovasti.
– No ei se mikään oikea bändi ole. Me vaan hassuteltiin. Se oli semmoinen päähänpisto, toppuuttelevat tytöt.
– Mutta jos se olisi oikea bändi. Tyttöbändi, hän jatkaa sinnikkäästi.
Hän ei halua antaa periksi nyt kun on näin lähellä unelmansa toteutumista. Ei haitannut, että bändi ei ollut oikea. Jos vain päätettäisiin, siitä voisi tulla todellinen.
He vaihtavat puhelinnumeroita. Rumpali – sillä se hänestä aikanaan tulee – kutsuu kaikki kotiinsa ensimmäisiin treeneihin. Hän antaa osoitteen ja kertoo, millä bussilla sinne pääsee.
– Nähdään sitten sunnuntaina. Meillä on piano, jolla voi tehdä biisejä. Me voitaisiin etsiä vaikka jotain runoja, joita voitaisiin säveltää, hän sanoo.
– Mä voin ottaa kitaran mukaan, toinen lisää.
Kumpikaan ei kysynyt, osasiko Tyttö soittaa.
Nostetaan teksti pöydälle 
2 thoughts on “Erään bändin alku”