Puut räiskyvät takassa. Kaasulämmitin sammuu. Se on ollut päivittäin tuntikausia päällä viimeisten, miltei kahden viikon ajan, kun olen ollut mökillä. Saaressa. Päivät ovat olleet tuulisia ja viileitä, yöt kylmiä. Pakkasta ei sentään ole ollut, mutta en ole uskaltautunut aivan jokaisena aamuna kastautumaan mereen.
Mökki viilenee yön aikana. Aamulla on sisällä vain 12–13 astetta lämmintä. Puen päälleni monta kerrosta vaatteita, sytytän tulen takkaan ja keittiön hellaan. Kahviveden keitän kaasuliedellä odottaessani hellan ja mökin lämpenemistä.
Kylmä kevät on edennyt hiljalleen näinä päivinä, kun aurinko on loistanut kirkkaana. Narsissit ovat puhjenneet kukkaan. Pienet lehtien alut ovat puhjenneet koivuihin ja ruusupensaaseen. Kirjosieppo on saapunut sisustamaan pesäpönttöään.
Laulurastaan ääni kaikuu metsässä illan hämärtyessä ja tuulen jo tyynnyttyä. Korkealla taivaalla kelluva kuun sirppi on kasvanut puolikkaaksi. Sen kraaterit näkyvät heikkoina ottamassani valokuvassa.
Nämä päivät minä olen istunut mökissä, tietokone sylissäni kirjoittaen, poistaen turhia sanoja, vaihtaen epätarkkoja sanoja tarkempiin, tiivistäen lauseita, poistaen kokonaisia kappaleita, siirrellen virkkeitä paikasta toiseen. Olen viimeistellyt käsikirjoitusta, jonka parissa olen uurastanut tämän kevään, vuoden alusta asti. Apurahakausi on päättymäisillään.
Vähän väliä olen noussut katsomaan ikkunasta ulkona lentäviä ja laulavia lintuja: pihalla taapertavaa sorsaa, puun runkoa ylöspäin kipittävää puukiipijää, talitintin ja kirjosiepon taistelua pesäpöntöstä, puun oksalla rinta rottingilla laulavaa peippoa. Ja vähän väliä olen noussut ylös lisäämään puita takkaan, sytyttämään uudelleen sammumaan päässeen hellan pesää. Olen kävellyt polkua pitkin kaivolle hakemaan lisää vettä. Olen tuijottanut ikkunasta merelle.
Olen ollut täällä mutta samanaikaisesti toisaalla, tekstin maailmassa ja omassa menneisyydessäni. Olen kirjoittaen kerinyt auki omaa neulomiselämäkertaani. Olen muistanut monenlaisia hetkiä elämässäni lankojen, neuleiden ja neulomisen vieressä ja keskellä. Katsonut valokuvia itsestäni lankavyyhti käsieni väliin jännitettynä, istumassa rappusilla villapaita päällä tai pehmolelujen takana uudessa neulehameessani.
Olen miettinyt, mistä muistot kertovat. Olen muistanut, minkälaisia neuleita olen valmistanut eri aikoina eri ihmisille, miettinyt, miten neuletyöt kantavat mukanaan muistoja ajoista ja paikoista. Olen kuunnellut mielessäni rukin tasaista hyrinää, neulepuikkojen vaimeaa kilinää tai napsahtelua, karhean langan rahinaa. Minkälainen tarina elämästäni rakentuu, kun sen kertoo lankojen kielellä?
Vaikka olen kevään aikana kirjoittanut monia muitakin tekstejä, tämä käsikirjoitus on ollut se, johon olen keskittynyt ja jonka valmistumiseen tähdännyt. Helmikuussa siitä valmistui ensimmäinen, hyvin raakilemainen versio. Sen jälkeen hioin tekstin kokonaisuudeksi ja annoin huhtikuussa kahdelle luotetulle lukijalle kommentoitavaksi.
Kommenttien pohjalta kirjoitin ja rakensin tekstin uuteen uskoon. Näitä kierroksia olisi voinut jatkaa pidempäänkin, mutta apurahakauden loppu asettaa luonnollisen pisteen projektille.
Tänään oli se päivä, kun sanoin: Nyt riittää. Tämä on tässä.
Omasta mielestä käsikirjoitus ei ole koskaan valmis ja virheetön. Siinä on outoja siirtymiä, katkoksia ja aukkoja, väärässä paikassa olevia tai vääränlaisia lauseita, outoa kieltä ja ylipäätään noloja juttuja. Miksi oman tekstin äärellä tuntee aina häpeää? Häpeää siitä, että teksti ei ole nokkelampi, älykkäämpi, persoonallisempi, sujuvampi, yksinkertaisesti parempi.
Mutta jos häpeälle antaisi vallan, ei voisi koskaan lähettää mitään tekstiä eteenpäin, toisten luettavaksi tai julkaista ainuttakaan blogitekstiä.
Tähän rahkeeni riittivät tässä ajassa ja tällä kertaa.
Katsotaan, mihin se kantaa.
Nostetaan teksti pöydälle 
1 thoughts on “Kevätsaarella kirjoittamassa”