Teosofisen näkemyksen mukaan valo tulee pohjolasta – mitä se täsmälleen ottaen tarkoittaa, onkin oma kysymyksensä ja vastauksia on monia. Vietin toukokuun lopulla viikon pohjoisen Suomen pohjoisimmassa kolkassa Kevon tutkimuslaitoksella Utsjoella, jolloin pohjoisen valon ja myös yöttömän yön erityisyys tuli selväksi.
Matkustin Kevoon osana Learning from new religion and spirituality – Oppiminen uuden uskonnon ja henkisyyden kontekstissa -tutkimushanketta, jota tuttavallisemmin kutsutaan sen lyhenteellä: LeNeRe. Tarkoituksena oli kirjoittaa, suunnitella tulevia kirjoitusprojekteja sekä keskustella erilaisista oppimisteorioista ja niiden hyödyntämisestä uskonnontutkimuksessa. Lisäksi halusimme vaeltaa Lapin kevääseen heräävässä luonnossa.
Kevin tutkimusasema on biologinen asema, jonka tarkat mittausvälineet mittaavat siitepölyjä, ilman kosteutta ja lämpötilaa, seismisiä värähtelyjä ja ties mitä. Sieltä ilmoitetaan Utsjoki-Kevon tiedot osana päivittäistä, pitkää litaniaa: sää maa-asemilla tänään. Siellä seurataan lintujen pesintää, tunturimittareita, sopuleita ja Kevo-järvessä uiskentelevia kaloja. Kevolla on tutkittu jo yli 60 vuoden ajan ihmisen ja luonnon vuorovaikutusta sekä viime aikoina erityisesti ilmastonmuutoksen vaikutuksia pohjoisen luontoon.
Mutta tutkimusasema tarjosi oivalliset puitteet myös etelästä saapuneelle humanistien tutkimusryhmälle, joka majoittui yhteen taloista. Arkipäivisin tutkimusaseman ruokalassa tarjottiin aamiaista, lounasta ja päivällistä – sekä retkieväitä. Viikonloppuisin ja pyhäpäivinä valmistettiin ateriat omista aineksista.
Aamupäivisin ryhmän jäsenet sulkeutuivat omiin huoneisiinsa, oleskelutilaan tai alueelta löytämiinsä ja kotoisaksi kokemiinsa työskentelytiloihin ja keskittyivät tekemään työtä ja kirjoittamaan kukin omia tekstejään: artikkeleita, väitöskirjan johdanto-osuutta, abstrakteja ja alustuksia.
Lounaan jälkeen ryhmästä kuoriutui vaeltava ja patikoiva joukkio, joka kiipesi vuokrattuun minibussiinsa ja huristi katsomaan luontokohteita. Utsjoen kirkon juurella nököttäviltä kirkkotuvilta lähti pieni polku, joka kulki kahdesti puron ylitse ja kahden eri hautausmaan vieritse – mikä olisikaan uskontotieteilijöille. hauskempi tapa viettää vapaa-aikaa.
Ensimmäinen, ehkä vanhempi, oli metsähautausmaa, jonka varvikoissa seisoi puisia ristejä. Toinen, uudempi hautausmaa näytti, miten monenlaisia muotoja suomalainen hautausmaakulttuuri voi saada. Monet hautakivet olivat luonnonkiviä ja kivillä oli koristeltu myös usea hautakumpu. Luonto, kalastus ja porotalous näkyivät hautojen koristeluissa.
Utsjoen kyläraittia reunustivat matalat rivitalot ja koulukeskus, jossa järjestettiin käsityöläisten markkinat. Käsitöitä oli myynnissä myös kylätalo Giisássa. Muutoin kylä oli melko ankea, eikä sunnuntaina pubia lukuun ottamatta tainnut mikään olla auki. Näyttävintä Utsjoen keskustassa oli mahtava Tenojoki ja sen ylittävä Saamen silta.
Tenojokea saattoi ajaa vasemmalle, kohti Karigasniemeä, jossa järjestettyyn, saamelaisten uskomusperinnettä käsittelevään seminaariin osallistuin kesällä 2018. Tenontietä kutsutaan Suomen kauneimmaksi tieksi, eikä ryhmämme löytänyt yhtään syytä kumota tätä väitettä. Yhä uudelleen kuljettajaa pyydettiin pysähtymään, jotta saatiin nauttia ja ikuistaa edessä avautuvat maisemat.
Jos Utsjoelta käännytään ajamaan Tenojoen rantaa oikealle, ensimmäisenä eteen tulee tienhaara, josta pääsee ajamaan ja kiipeämään maisemaa hallitsevalle Ailigas-tunturille. Utsjoella on kolme Ailigas-tunturia, kaksi muuta ovat Karigasniemellä ja Nuvvuksen kylässä. Tämä Utsjoen kylän Ailigas on niistä matalin, 345 metriä korkealle nouseva, laakea tunturi. Kuivana aikana tunturin huipulle voi ajaa tietä pitkin (Giisásta voi ostaa tienkäyttöluvan), mutta näin loppukeväällä tiellä oli vielä kohtia, joita peitti paksu ja pehmeä lumi. Jätimme siis auton Ailikkaantien varteen ja ryhdyimme patikoimaan.
Huipulla kohoaa suuri linkkimasto ja sen ympärillä leviää laaja tunturipaljakka, jossa puhalsi navakka tuuli. Tunturikihut liitelivät yllämme ja kapustarinta lauloi kaihoisasti. Norjan puolen terävät, lumihuippuiset vuoret näkyivät selvästi ja toivat mieleeni näkymän Alpeille. Laajalle leviävällä paljakalla on vaikea arvioida etäisyyksiä.
Pisin retkemme ulottui aina Jäämeren rantaan asti. Ajoimme Tenontietä oikealle. Kohtasimme ensin Nuorgamin, Suomen ja Euroopan Unionin pohjoisimman kylän ja sen pohjoisimman pisteen Norjan rajalla. Tie kohosi korkeammalle ja ajoimme puurajan yläpuolella Kirkkoniemelle johtavaa tietä, kohti Varanginvuonoa. Vuonon rannalla puhalsi niin navakka puhuri, että uiminen jäämeressä ei ollut varteenotettava vaihtoehto. Ihmettelimme vain auringossa välkkyvää merta, sen myyttisyyttä ja pohjoisuutta.
Myös tällä tieosuudella tuli vähän väliä kohtia, joihin oli pakko pysähtyä ihastelemaan: jäämeri näytti aivan uudenlaiselta vuonon toiselta suunnalta, alapuolellamme lensi laiskasti merikotka, tunturilta laskeutui pelottavan voimakkaana vyöryvä koski.
Kun tutkimusryhmä näiden ihmeellisten retkien jälkeen palasi tutkimusasemalle posket punehtuneina ja hiukset tuulen tuivertamina, he, päivällisen syötyään, olivat heti valmiita työntekoon. Iltaan asti istuimme seminaarisalissa kuunnellen intensiivisesti ja keskustellen vilkkaasti erilaisista oppimisteorioista ja niihin liittyvistä käsitteistä ja siitä, miten niitä voisi soveltaa kunkin omiin tutkimuskohteisiin.
Ja muutaman päivän päätteeksi saatoimme vielä rentoutua hirsisaunan kosteissa ja pehmeissä löylyissä ja pulahtaa kirpeään Kevojärveen, jonka pinta jäiden sulaessa nousi päivä päivältä korkeammalle.
Ja eräänä iltana, auringon loistaessa vielä tunturien yllä, kiipesimme näköalapaikalle todistamaan keskiyön aurinkoa, joka värjäsi maiseman omalla, erityisellä valollaan. Toki keskiyön aurinko valaisi myös yömme, mutta peittävät rullaverhot ja unimaskit mahdollistivat sikeät yöunet.
Ja kaikkina hereilläolomme tunteina puhuimme: tutkimushankkeesta ja sen merkityksestä, akateemisesta elämästä ja sen rituaaleista, työskentelystä ja urakehityksestä yliopistolla, omista kirjoitusprojekteistamme, mutta myös henkilökohtaisista asioista ja tunnoista.
Viimeisenä iltana kokoonnuimme saunan terassille, ilta-auringon loisteeseen luovan kirjoittamisen harjoituksiin. Ja viimeisenä aamupäivänä rentouduimme mindfulness-harjoitukseen.
Viikko oli täyttynyt ja täysi.
Kun hankkeen alkuvuodet toteutuivat pandemian vuoksi eristyksissä ja etänä, tällainen yhteinen kokoontuminen ja kohtaaminen oli erityisen tärkeä, palkitseva ja yhteenhitsaava.
Nostetaan teksti pöydälle 