Kenttäpäivä

Saamelaisen folkloren vuonna 1967 alkanut tutkimusprojekti, jota eilisessä seminaarissa muisteltiin, on nimenomaan etnografinen eli kenttätyöprojekti. Tutkijat asettautuivat asumaan saamelaiskylien taloihin, pääosin Dálvadakseen ja Nuvvukseen, haastattelivat kaikkia aikuisia, useimpia useita kertoja. Tuloksena arkistoon kertyi ääninauhoja, valokuvia ja diakuvia.

Kenttämatkoja jatkettiin vielä 2000-luvun alkuvuosina. Silloin tekniset laitteet olivat kehittyneet, mutta myös asenne informantteihin oli muuttunut ja tutkijat pohtivat myös omaa asennettaan ja asentoaan. Sitä tehtiin esimerkiksi kenttäpäiväkirjoja kirjoittamalla.

Tämä teksti on kenttäpäiväkirjan harjoitelma, sillä tänään, Talvadas-projektin palautuksen hengessä, palattiin kentälle, muutamaksi hetkeksi ainakin. Minulla kyse ei ollut paluusta, sillä en ollut koskaan ennen käynyt siellä. En myöskään tehnyt haastatteluja, mutta otin ahkerasti valokuvia, katselin luontoa ja ihmisten kätten töitä, kuuntelin tarinoita kauempaa ja lähempää menneisyydestä.

Minulle matka Dálvadakseen oli kuin olisin matkustanut Narniaan tai Keski-maahan, tuttuun ja läheiseen, mutta tuntemattomaan maailmaan. Olen 20 vuoden ajan ollut jossain määrin tekemisissä Talvadas-projektin tuottaman aineiston kanssa ja nyt pääsin näkemään itse kylän ja sen asukkaat. Toki monet olivat jo muuttaneet muualle, toiset maallisten tutkimusten tavoittamattomiin.

Lähdimme Karigasniemeltä kahdella pikkubussilla (joista toinen kuljetti koululaisia) ja muutamalla henkilöautolla. Mutkitteleva tie seurasi Inarinjokea, joka pian kasvoi Tenojoeksi. Sekä Norjan että Suomen puolella kohosivat tunturit, nuoret koivut peittivät pääosin näkymän joelle.

Kaikkialla oli yllättävän vihreää ja vehreää, vaikka paljon tämän pohjoisemmaksi ei enää pääse. Ilmastonmuutos on tuonut ruohomatot ja lehtipuut aiemmin paljaille ja karuille lakeuksille.

Pitkään odotettu saapuminen Dálvadakseen oli yllättävä ja vähän pettymyskin. Bussi poikkesi odottamatta tieltä ja parkkeerasi pihaan, jossa oli uudempaa ja vanhempaa asuintaloa ja maatalousrakennusta. Ulkona haisi navetalta. Joki ei näkynyt pusikoissa takaa, mutta tunturit kohosivat kaikkialla ympärillämme, aurinko paistoi ja taivas oli kirkkaan sininen.

Kuuntelimme alkuperäisillä kenttämatkoilla mukana olleen Juha Pentikäisen muistoja ja kuljimme ympäri kylää. Se koostui muutamasta rakennusryppäästä, joita asutti neljä sukua: Rasmukset, Pieskit, Vuolabit ja Katekeetat. Kaikilla omanlaisensa historia ja omanlaisensa tarinat. (Useimmiten Talvadas-projektin yhteydessäkin ääneen pääsevät miehet, mutta minä kuulin matkalla myös naisten tarinoita. Elämisestä ja lastenhoidosta tiettömien taipaleiden takana sähköttömissä taloissa, etiäisistä, kulkijan perässä kulkevista tai sänkyyn viereen nukahtavista vainajista.)

Kävelin joenrantaan ja katsoin kirkkaana, mutta yllättävän matalana virtaavaa Tenoa. Sen hiekkareunat muuttavat muotoaan vuosittain, jolloin myös Suomen ja Norjan välinen raja on aina liikkeessä. Raja kulkee aina siitä, missä väylä kulkee. Ennen tien rakentamista, vesi oli ainoa ja paras kulkuväylä, talvella jää. Joen yli käytiin kauppaa, käytiin kylässä ja solmittiin suhteita. Kun Norjan puolella asuva täti halusi tulla kylään, hän huuteli vastarannalta niin kauan, että hänet tultiin hakemaan – kertoi yksi retkellä mukana olevista paikallisista.

Dálvadaksesta matka jatkui lähellä sijaitsevaan Nuvvukseen, jossa meidät otti vastaan jo edellisen päivän seminaarissa muistojaan jakanut Piera Guttorm. Hän vei meidät rukoushuoneelle, jonka penkit hänen isänsä oli nikkaroinut, jossa aikaisemmin järjestettiin kouluopetusta (ja jossa opettaja myös asui) ja jonne edelleen pappi tuli muutaman kerran vuodessa pitämään jumalanpalveluksen. Väliakoina saarnaamassa kävivät ”lahtelaiset”, yksi lestadiolaisuuden haara, jonka johtajat aikaisemmin asuivat Lahdessa.

Nuvvuksessa näimme myös hirsimajan, joka on toiminut postitoimistona ja saimme kahvit vieraanvaraisen isäntämme luona. Aivan kylän vieressä kohoaa yksi pyhistä tuntureista, Nuvvuksen Ailigas, se eroaa muista tuntureista siinä, että sen kyljessä piirtyvät (heikosti näkyvät) vinoviivat: Staalon ladut. Saamenkielentaitoiset saivat kuulla tarinan Staalosta ja siitä, miten Stuorra-Jovnan poika Aslak sai Staalon hengiltä. Ehkäpä siksi ladut ovat kasvaneet umpeen, hiihtäjä puuttuu.

Tarinat ja maisemat sulautuivat yhteen.

Kaksipäiväinen Talvadas-seminaari päättyi hartaushetkeen Karigasniemen uudella rukoushuoneella. Harvinainen tapa. Harvinaista oli myös kuunnella rukousta, jossa toivottiin siunausta paitsi paikallisille asukkaille ja heidän muistoilleen myös tutkijoille ja tieteentekemiselle.

Oli aika lähteä pitkälle matkalle kotiin.

(Odotin kovasti porojen näkemistä, mutta kulkemamme tiet olivat hyvin vähäporoisia. Onneksi kotimatkalla yksi sarvipää suostui poseeraamaan meille.)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s