Huomioita huoneessa

Vietin suurimman osan syyskuuta yhden hoitolaitoksen yhdessä huoneessa. Myös niinä päivinä ja hetkinä, kun olin huoneen ulkopuolella, kulkivat ajatukseni kohti sitä. Siinä huoneessa äitini teki kuolemaa, mutta en kirjoita nyt siitä. Se ei olisi oikein, eikä mahdollistakaan näin lyhyen ajan jälkeen.

Kirjoitan itsestäni, siitä minkälaista oli olla läsnä ja saattaa, olla paikalla ja tehdä työtä ja siitä, miltä laitostuminen ja palvelukodin elämä tuntui.

Kun viettää suurimman osan vuorokautta yhdessä huoneessa, jossa kaikki on käden ulottuvilla ja jossa ei tapahdu juuri mitään, käsitys tilasta ja kokemus ajasta muuttuvat. Aika etenee arvaamattomin tavoin, joskus hiljaa madellen, joskus hyppäyksittäin. Aika venyy, päivä jatkuu jatkumistaan tai äkkiä onkin ilta. Yöt kestävät loputtomiin. Joskus aika pysähtyy.

Aika myös menettää merkityksensä, tuntien ja päivien taju heikkenee. Nopeasti sitä laitostuu ja unohtaa, mikä viikonpäivä on meneillään.

Tätä nappia painamalla hoitajat saapuivat nopeasti paikalle

Viestitauluun kerääntyy tärkeitä ja vähemmän tärkeitä viestejä

Sängyn viereinen pöytä täyttyy monenlaisesta tarpeellisesta tavarasta ja sitten tyhjenee

Sanotaan, että kuulo on viimeisin aisteista. Siksi musiikki, laulaminen ja puhuminen ovat tärkeitä.

Aamu- ja iltatoimet sekä ruoka-ajat rytmittävät elämää. Päivittäiset kävelyt ulkoilmassa ovat tärkeä henkireikä ja vapauden hetkiä, mutta en halua venyttää niitä liian pitkiksi. Poissaolo on vaikeaa, kuin köysi vetäisi minua takaisin.

Haen läheisestä kahvilasta päiväkahvin ja eväsleipää. He luulevat minua jo henkilökunnaksi, kun käyn niin usein. Tuntuu oudolta lähteä ulos, astua auringonpaisteeseen, nähdä keltaisina loistavat vaahteranlehdet kadun varressa. Maailma jatkaa kulkuaan, ihmiset askareitaan, vaikka oma elämä on pysähdyksissä ja kaventunut, tiivistynyt yhteen huoneeseen.

Eräänä päivänä sain lounaaksi kalakeittoa ja jälkiruuaksi lapsuudesta tuttua samettivelliä

Hoitajat huolehtivat myös minusta. He tuovat keinutuolin, jossa voin istua ja rahin jalkojen alle. He raahaavat sisään patjan peittoineen ja tyynyineen, että voin levätä ja ehkä nukkuakin. Saan puuroa aamupalaksi, kahvia, voileipää ja kiisseliä, pari kertaa jopa ruokaa – saisin ruokaa vaikka joka päivä, mutta useimmiten on tarjolla liharuokia.

Hoitajien jaksamista, kärsivällisyyttä ja toimintaa ei voi kuin ihailla. He ovat aina ystävällisiä, rauhallisia ja kunnioittavia. He ovat osaaottavia tai iloisia, aina tarpeen ja tilanteen mukaan. He välittävät.

Työntekoa jo hämärtyneessä illassa.

Keinutuolissa istuen vastailen sähköposteihin, valmistelen opetusta, arvioin opiskelijoiden suorituksia, viimeistelen jopa ison hankehakemuksen ja lähetän sen. Sängyllä luen painoon lähtevän kirjan taittovedosta.

Käytävällä, ulko-oven vierellä, istun pienellä ja kapealla puhelinpöydällä kokouksissa, taustakuva sumennettuna ja äänet hiljennettynä, sillä palvelukoti ei hiljene ennen kuin iltamyöhällä.

Paikka lyhyille kokouksille. Hoitajat ja asukkaat kulkivat vierestäni ihmetellen.

Päästäkseni pois osastolta ja taas takaisin pitää pyytää hoitajia avaamaan ovi, enkä halua hyppyyttää heitä turhaan. Pitkät kokoukset ja opetuksen pidän kuitenkin osaston ulkopuolella, ala-aulan pöydän ääressä, jonne levitän tietokoneen ja muut tarvittavat tavarat. En näe koskaan kenenkään muun istuvan pöytien ääressä tai sohvilla.

Vedin takaani verhot kiinni. Jos liikutin käsiäni liian laajassa kaaressa, viereinen ulko-ovi avautui. Joskus tuttuja käveli aulaan ja huidoin heidät pois, koska meneillään oli haastattelu, kokous tai opetustilanne.

Hektisen työnteon ja hitaan, muuttumattoman sairashuoneen yhdistelmä on outo. Ajatukseni ja mieleni eivät ole työnteossa kiinni tai näe kokouksia tai käsiteltäviä asioita juuri nyt merkityksellisinä tai tärkeinä. Muu maailma tuntuu koko ajan kaukaisemmalta ja koen sen tunkeutumisen omaani puhelinsoitoin ja sähköpostein häiritsevänä ja viimein ylivoimaisena. Katson saapuneita sähköposteja, mutta en vastaa niihin. Se tuntuu liian työläältä. Lopulta saan sairasloman ja voin rauhassa jättää kaiken muun syrjään.

Saattaessa tulee oppineeksi paitsi elämästä ja kuolemasta, myös kärsivällisyyttä, hitautta, muiden asioiden ja omien tarpeiden sivuun jättämistä. Kesä vaihtuu syksyksi ja yksi elämä päättyy.