Deborah Levy 2021: Elämisen hinta. S&S. Suomentanut Pauliina Vanhatalo.
#naistenviikko2023
Naistenviikon päätteeksi sopii mainiosti vuonna 1959 Etelä-Afrikassa syntyneen kirjailija, esseisti Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian keskimmäinen osa. Kaksi vuotta sitten kirjoitin ensimmäisestä osasta, Mitä en halua tietää. Siinä, kuten tässäkin teoksessa, kirjoitetaan paljon kirjoittamisesta. Mutta tämä teos painottuu enemmän naisen elämään liittyviin asioihin: elämään juuri eronneena naisena, lapsien kasvamisena ja muuttona pois kotoa, keski-ikäisyydestä, naisten välisestä ystävyydestä sekä äidin kuolemasta. Paljon suuria asioita pienessä kirjassa.
Teos koostuu 14 lyhyestä luvusta, jotka seuraavat toisiaan kuin helminauhan helmet, tosin välillä katkeillen, kuten kirjoittajan oma helminauha. Niistä rakentuu tarina keski-ikäisestä, viisikymppisestä naisesta, joka pyrkii rakentamaan elämäänsä uudellen, tekemään kodin itselleen, tyttärilleen ja heidän ystävilleen, pitkään kestäneen avioliiton päätyttyä. Asiat, jotka muistuttavat liitosta, surettavat, mutta lopultakin puolisoiden kesken vallitsee asiallisen ystävällinen suhde. Yhteiset tyttäret ovat tärkeimpiä.
Joskus pysähdyin tasaamaan hengitystäni paikallisen hautausmaan porteille. Käveleminen kesti niin kauan ja oli pimeää. Yö tuoksui sammalelta ja hautakivien märältä marmorilta. En tuntenut oloani turvalliseksi tai turvattomaksi, vaan joksikin siltä väliltä, liminaaliseksi, olin siirtymässä elämästä toiseen.
Deborah Levy: Elämisen hinta, 48–49.
Uusi kerrostalokoti ei muistuta vanhaa, avioliiton aikaista kotia. Eikä sen pidäkään. Se kuuluu uuteen elämään, jossa sitä asuttaa vain kaksi ihmistä – toinen tyttäristä on jo muuttanut pois. Ydinperhe kuivuu kokoon, mutta laajenee tyttärien ystävistä ja kirjoittajan omista ystävistä, jotka tuovat elämää, iloa ja ääntä asuntoon. Mutta asunto on kylmä, se on jatkuvassa korjausten tarpeessa, ja kirjoittaja joutuukin äidin ja kirjailijan lisäksi toimimaan myös putkimiehenä.
Kirjoittava minä etsii myös uudenlaisia aikoja ja paikkoja kirjoittamiselleen, joka nyt on myös pääasiallisen elannon tuoja. Pienessä asunnossa kirjoittamisen tila löytyy parvekkeelta, mutta pian hän löytää työskentelypaikakseen – jo edellisestä teoksesta tutun – vajan ystävän puutarhan nurkasta. Sitäkään hän ei sisusta muistuttamaan aikaisempaa työhuonettaan. Hän rakentaa koko elämäänsä uudelleen, itsensä näköiseksi.
Uutta itsenäisyyttä korostaa uusi sähköpyörä, jonka avulla voi liikkua paikasta toiseen, päästä tapaamisiin, kuljettaa tavaroita ja olla ylipäätään oman liikkumisensa herra. Ainoastaan äitinsä kuoleman jälkeen hän tuntee olevansa eksyksissä ja avuton, ja käyttää über-autoja, joiden kuljettajatkaan eivät tunnu tietävän, missä ovat tai minne ovat menossa.
Äidin kuolemaa käsitellään lyhyesti, mutta kuoleman jälkeistä tilannetta Levy analysoi tarkasti. Miltä suru tuntuu? Miten sitä on kuin pois paikoiltaan? Miten äidin kuolema välillä unohtuu ja miten se toisinaan tulee kasvojen eteen aivan yllättäen. Tekstissä linnut ja kuolema, linnut ja ajan vääjäämätön kuluminen, kytkeytyvät yhteen. Uuden kodin seinällä on kello, joka tasatunnein soittaa jonkin linnun laulua.
Olin jotenkin ajatellut, että äiti kuolisi ja olisi silti elossa. Ajatuksissani lukisin hänet mielelläni osaksi tuota kaukaista ääntä, joka muistuttaa merestä ja siitä miten hän opetti minut uimaan, mutta ei hän ole siellä. Hän on mennyt, livahtanut pois, kadonnut.
Deborah Levy: Elämisen hinta, 102.
Tärkeintä ja upeimmin sanoitettua tässäkin teoksessa on kirjoittaminen. Jokapäiväinen kirjoittaminen.
Elämä vaatii kirjoittajalta kaikkein eniten sitkeyttä. Jotta pääsee maaliviivan yli, kirjoittamisen täytyy muuttua kiinnostavammaksi kuin jokapäiväinen elämä, eivätkä palavat puut, tai jokapäiväinen elämä, tylsistytä koskaan.
Deborah Levy: Elämisen hinta, 44.
Erityisesti Levy pohtii omaelämäkerrallista kirjoittamista, miten hän uudessa elämässään pystyy nyt kirjoittamaan kirjoja minä-muodossa, mutta niin, että minä ei ole sama kuin hän itse. Lisäksi hän pohtii ja toteuttaa elokuvista opittua tapaa upottaa preesensissä kulkevaan kerrontaan menneisyydessä tapahtunutta.
Teoksessa on paljon ajatuksia herättäviä ajatuksia, lauseita joiden pinta on yksinkertainen ja arkinen, mutta joiden syvyyksissä on useita kerroksia.
Nostetaan teksti pöydälle 