Luettua: Pauliina Rauhalan Taivaslaulu

Vanhoillislestadiolaisuus on ollut julkisuuden valokeilassa viime vuosina, ja siitä on tehty useita tutkimuksia. Kiinnostus on kohdistunut erityisesti liikkeen negatiivisiin puoliin, kuten naispappeuden vastustamiseen, ehkäisykieltoon, hoitokokouksiin ja pedofiliaan. Näitä teemoja sivutaan myös oululaisen äidinkielenopettajan Pauliina Rauhalan esikoisteoksessa Taivaslaulu. Pääosassa on ehkäisykielto ja sen aiheuttamat paineet parisuhteeseen sekä lukuisten odotusten ja synnytysten sekä ainaisen lastenhoidon uuvuttama nainen. Mutta vaikka käsiteltävät teemat ovat raskaita, on teos kuitenkin valoisa vanhemmuuden ja parisuhteen kuvaus. Tässä voisi ehkä käyttää termiä ”ylistys”. Se tuo esiin hyvällä tavalla myös ne piirteet vanhoillislestadiolaisuudessa tai uskonnossa ylipäätään, jotka kantavat, kannattavat ja lohduttavat. Useissa tasoissa kulkeva kertomus muodostaa eheän kokonaisuuden. Ja teoksen kieli on – kuten useissa arvioissa on todettu – erittäin kaunista ja esteettistä.

Kauneus liittyy osin siihen, miten teos on tulvillaan intertekstuaalisia viittauksia runohin ja lauluihin, mutta useimmin tietysti Raamatun teksteihin sekä virsiin. Lähteet mainitaan teoksen lopussa, mutta mietin, miten tekstin kokee, jos viittaukset jäävät tunnistamatta, jos ne menevät ohi. Ei se tietenkään estä lukemasta ja ymmärtämästä teosta, mutta ymmärrys syvenee pohjatekstien tuntemisen myötä. Tässä ja monessa muussa teoksessa uskonnollinen ja kulttuurinen lukutaito ja yleissivistys ovat tärkeitä ymmärryksen avaimia.

Uutena tietona minulle tuli vanhoillislestadiolaisten tapa tulkita Vanhan testamentin Sakariaan kirjaa ja erityisesti yhtä sen jaetta tavalla, joka yhdistää tekstin suoraan vanhoillislestadiolaisuuteen. Raamatun vuoden 1776 käännöksestä löytyy jae, jossa puhutaan siitä, miten Herran henki asettuu ”pohjan maalle” – myöhemmissä käännöksissä puhutaan pohjoisesta maasta – ja tämän nähdään tarkoittavan suomalaista Pohjanmaata, joka on lestadiolaisuuden ydinaluetta.

Myös ehkäisykielto perustuu yhteisön omanlaiseensa raamatuntulkintaan. Liikkeessä opetetaan ajatusta ”vauvavarastosta”, josta löytyvät kaikki syntymään tarkoitetut lapset. Ehkäisyn myötä osa lapsista jää syntymättä, ja niiden äidiksi tarkoitettu nainen joutuu kuolemansa jälkeen kivulla synnyttämään nuo syntymättömät lapsensa. Ehkäisykielto-termiä ei opetuksessa juurikaan käytetä, vaan puhutaan siitä, että ”on otettava vastaan kaikki lapset”. Vaikka ruumis ja mieli eivät jaksaisikaan. Ehkäisyn käyttäminen nähdään uskon vajavaisuutena ja syntinä.

Teoksessa on eri näkökulmia aikatasoineen. Viljan näkökulmasta kerrotaan äitiyden arjesta, uuden raskauden pelosta, kaksosraskauden aiheuttamasta uupumuksesta ja romahduksesta sekä uudesta alusta. Aleksi taas kertoo oman tarinansa mieheksi kasvamisesta sekä Viljan ja hänen rakkaustarinasta ja siitä, miten olla puoliso ja isä vaikeinakin aikoina. Teoksessa on myös mukana Aleksin kirjoittamia blogitekstejä kommentteineen, joissa pohditaan vanhoillislestadiolaisuuden kipupisteitä. Riemastuttavin ja samalla pysäyttävin ja tarkkanäköisin on naisten keskinäisiä suhteita tarkkailevan lapsen näkökulma, jota edustavat nuket, barbit ja mollamaijat:

”Nää nuket lähtis nyt seuroihin. Ne laittais hienot vaatteet päälle. Anniinalla olis punanen mekko, vaikka se olis vähän liian lyhyt, ja se kampais mustat hiukset ylös ponnarille. Katariinalla olis kukkahamepäivä, ja sitte olis musta toppi, vaikka hihattomalla ei oikeesti vois seuroihin mennä, ja se harjais paksut vaaleet hiukset aivan levälleen. Tänään ne haluais olla kauniita, melkein ku Amanda ja Isabel (barbit), muttei kuitenkaan ihan, ku niillä on niin kauniit nimet, ettei niitä voi ikinä saaha kiinni kauneudessa.
Ne kävelis seurapenkkiin niin että Anniinan poninhäntä heilus ja Katariinan iso tukka kahisis. Etupenkkiin ne ei menis, ettei kaikki kattos niitä eikä puhuja alkas kertomaan niitten synneistä, suruttomuudesta ja vääristä vaatteista. Mutta ei ne jäis takapenkkiinkään. Takapenkissä istus vaan mollamaijat, semmoset niinku Bertta, Miina ja Alma. Niillä olis lötköt paksut jalat, äitin ompelemat mekot ja liian tiukat letit, eikä ne uskaltas puhua paljo. Ne supattas toisille semmosta, mitä muut ei ymmärtäs, ja punastus ku joku mummo kattos niitä pahasti, ja olis sitte hiljaa koko saarnan.”

”Nyt nää nuket ja mollat ja barbit olis aikuisia ja ne olis menny naimisiin ja niillä olis tänään äitipiiri.

Mollamaijat ei olis enää ujoja. Niillä olis kaikilla liehuvat värikkäät mekot ja paljo lapsia, jotain kaheksan, ja ne olis vieläki pulleita, mutta ne nauras helisevällä äänellä ja olis niin ilosia ihmisiä, että nuket haluais ystävystyä niitten kans, että ne sais itelle osan siitä ilosta. Mollamaijojen lapset leikkis kiltisti eikä riitelis ollenkaan, vaikka niitä olis tosi monta. Tytöt leikkis kotia ja pojat maanviljelyä.”

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s