Naistenviikon lukuhaaste: Suurteoksia

Saara Turunen & Petra Maisonen (toim.) 2021. Suurteoksia. Tammi.

Kirjailija Saara Turunen – tämän päivän nimipäiväsankari tässä naistenviikon lukuhaasteessa – on yhdessä Tammen kustannustoimittajan Petra Maisosen kanssa toimittanut Suurteoksia-nimisen kirjan, joka on kokoelma kirjailijoiden esseitä itselleen merkittävistä kirjoista – kirja kirjoista.

Useimmiten tällaisissa kokoelmissa mieskirjailijat kirjoittavat toisista mieskirjailijoista – erityisesti kun teoksen otsikko viittaa suurteoksiin. Se herättää heti mielleyhtymän suurmiehistä ja heidän kirjoittamistaan tiiliskivistä, jotka kuvaavat nuoren miehen kasvukipuja, sota- tai metsästysretkiä, kamppailua luontoa tai toisia miehiä vastaan. Mutta tämä teos onkin toisenlainen. Siinä keskenään hyvin erilaiset kirjailijat kirjoittavat teoksista, jotka ovat olleet heille henkilökohtaisesti merkittäviä. Tällöin käsiteltävien teosten lista muodostuu hyvin toisenlaiseksi, laajemmalle leviäväksi ja monipuolisemmaksi kuin perinteiset klassikkolistat.

Välillä kuuntelin, välillä luin tätä esseekokoelmaa, joka koostui keskenään erilaisista teksteistä. Jokainen teksti heijasti kirjoittajansa ääntä ja mieltä. Suuri osa – muttei kaikki – kirjailijoista oli minulle tuttuja. Suuri osa – muttei kaikki – käsiteltävistä teoksista oli minulle tuttuja. Muutama sellainenkin teos mahtui joukkoon, josta olisin voinut itsekin kirjoittaa (tai josta olen kirjoittanut). Jotkut esseet herättivät halun tutustua joko sen kirjoittajan tuotantoon tai käsiteltävään teokseen. Itse asiassa kävin kokoelman aloittavan Anna Kortelaisen tekstin luettuani ostamassa pari A. S. Byattin teosta, joiden lukemista olin pitkään suunnitellut.

Lukukokemuksen henkilökohtaisuus

Romaanin ”suuruus” on lukijan henkilökohtainen näkemys ja tulkinta. Teokseen kirjoittavat kuvaavat usein omaa henkilökohtaista elämäänsä, vaikkapa menetyksiään, suhteessa lukemaansa teokseen. Tai – kirjailijoita kun ovat – he kirjoittavat omista teoksistaan ja kertovat, miten jokin teos sysäsi heitä kirjoittamaan jostain teemasta tai jollain, uudenlaisella tavalla, vapautti tai rohkaisi heitä kirjoittamaan. Lukemisen ja kirjoittamisen erottamaton liitto näkyy miltei kaikissa näissä kirjailijoiden esseissä.

Ne syyt, miksi jostain kirjasta tulee merkittävä, vaihtelevat paljon. Joku on lukenut itselleen merkittävän teoksen vain kerran. Useimmille kyse on teoksesta, jonka he ovat lukeneet useita kertoja elämässään. Kirja avautuu eri tavoin eri elämänvaiheessa. Suurteokseen palaa aina uudelleen, uusin silmin. Meiju Niskalan esittelemä Tove Janssonin Kesäkirja (tai ehkä vielä enemmän Muumilaakson marraskuu) on itselleni sellainen teos, jonka olen lukenut useita kertoja. Niskala käsittelee romaania tarkkaan, nostaen esiin eri aikoina tehtyjä marginaalimerkintöjä ja eri väreillä piirrettyjä alleviivauksia, kirjoittaa hyvin persoonallisella otteella ja pohtii samalla suhdettaan sairauteen, kärsimykseen, kuolemaan ja kaipuuseen.

Sirpa Kähkönen kirjoittaa Marja-Leena Mikkolan romaanista Mykkä tytär ja pohtii sitä, miten teoksen lukeminen on vaikuttanut vahvasti siihen, miten ja minkälaisella otteella hän on kirjoittanut oman sukunsa historiasta nostaen esiin naiset ja lapset, tunteet ja ruumiillisuuden, jotka useimmiten erityisesti sodasta kertovissa teoksissa on unohdettu.

Lainaus Sirpa Kähkösen esseestä teoksesta Suurteoksia

Ruumiillisuus ja feminismi

Lukukokemukset kuten myös luetut teokset ovat usein hyvin ruumiillisia ja monilla lukijoista on feministinen ote, jolla he analysoivat lukemaansa. Ihailemani nuori kirjailija Aino Vähäpesola – jonka esikoisromaanista Onnenkissa kirjoitin kesän 2019 lukuhaasteessa – kuvaa omaa kirjailijantietään ja sitä, miten hiljalleen lukee Maggie Nelsonin Argonautit teosta. Itsekin kirjoitin romaanista samaisessa, kesän 2019 lukuhaasteessa. Vähäpesola rinnastaa äitiyden ja lapsen synnyttämisen pohdinnan teoksen syntyyn ja synnyttämiseen.

Argonautit-teos kyseenalaistaa arkisella tavalla, mutta feministisen kirjallisuuden kanssa keskustellen, binäärisen tai lukitun sukupuolikäsityksen mutta myös samanlaisena säilyvän identiteetin – Argo-laivan tavoin ihminenkin muuttuu koko ajan, kulunut tai rikkoutunut osa vaihdetaan toiseen, yksi kerrallaan: ”Uuteen osaan on totuteltava, on sulkeuduttava kömpelösti sen ympärille, hiljalleen oltava se.”

Kirjailija, muusikko, tutkija Astrid Swan tarkastelee Anaïs Nin’n teosta Henry & June sekä Ninin julkaistuja päiväkirjoja. Hän pohtii päiväkirjakirjoittamista (sekä Ninin että omaansa), kirjoittajan valtaa, paljastamisen ja paljastumisen pelkoa läheisissä, kaanoniin pääsyä tai sen ulkopuolelle jättämistä. Ninin rakastaja ja ystävä Henry Miller sekä pelkäsi sitä, mitä Nin päiväkirjoissaan kirjoitti että varasti sieltä tekstejä omiin romaaneihinsa. Millerin romaanit nostettiin kirjallisuuden kaanoniin, kun taas Anaïs Nin jätettiin siitä syrjään. Millerin seksikuvaukset nähtiin rohkeina, kun taas Nin määriteltiin löyhämoraaliseksi ja omaan napaansa tuijottavaksi. Sukupuolella on edelleen merkitystä – seksikohtauksista, rakkaudesta ja parisuhteesta kirjoittamista ja sukupuolta pohtivat myös Saara Turunen ja Essi Kummu omissa esseissään.

Samastuttavuus

Valkoisen, keskiluokkaisen, länsimaalaisen cis-heteronaisen ei ole vaikea löytää romaaneista itsensä kaltaisia henkilöitä. Siksi en itse ole juurikaan miettinyt sitä, kohtaanko tai haluanko kohdata itseni kaltaisia ihmisiä romaaneissa. Ehkä kohtaaminen tai itsensä kaltaisuus ei aina löydykään sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai luokasta. Ehkä se on jotain muuta, ajatusten, kokemusten tai tulkintojen tunnistettavuutta, kohdattujen asioiden tunnistettavuutta, reaktioiden tunnistettavuutta – ne voivat olla ajasta ja paikasta riippumatonta ihmisyyttä. Noin minäkin olisin toiminut! Mutta romaanien henkilöhahmojen kiehtovuus voikin olla seurausta myös siitä, että he ovat aivan toisenlaisia, aivan toisaalla ja toimivat aivan toisin tavoin kuin itse kuvittelisin toimivani. Romaaneissa voi rakentaa kuviteltuja maailmoja, kuvitella toisin ja toisenlaiseksi ihmiset, sukupuolet, suhteet, todellisuus – ajattelen vaikkapa Emmi Itärannan Kuunpäivän kirjeitä.

Samastuttavuudesta kirjoittaa erityisesti Koko Hubara tarkastellessaan omaa kokemustaan Zadie Smithin Nimikirjoitusmies-romaania lukiessaan. Hänen mukaansa ”me heijastamme tunteitamme, tarpeitamme ja ominaisuuksiamme toisiin ihmisiin ja hakeudumme niiden luo. Havittelemme niiden huomiota, joilla näemme olevan samoja piirteitä ja ajatuksia kuin meillä.” Hän itse äärimmäisen harvoin kohtaa lukiessaan itsensä kaltaisia henkilöhahmoja. Jos hän sellaisen löytää, hän pääsee ”kiipeämään takaisin tukevalle maanpinnalle” ja voi ”jatkaa matkaa kotiin. Sellaisen tarinan lukeminen, johon samastuu, on jotakin paljon enemmän kuin ’jotakin tekemistä’. Kirjoitan pysyäkseni leivässä, mutta luen pysyäkseni hengissä.”

Lainaus Koko Hubaran esseestä teoksessa Suurteoksia.

Mielenkiintoinen esimerkki samastuttavuudesta on Nura Farahin luenta Laila Hirvisaaren viimeiseksi jääneestä teoksesta, pienromaanista Hiljaisuus. Lukiessaan sitä Farah tajusi, miten lapset aina ja kaikkialla kärsivät ja saavat ylisukupolvisia traumoja sodasta ja pakolaisuudesta. Evakkotytön kokemus puhutteli pakolaislapsena Suomeen saapunutta tyttöä.

Suurteos voi olla myös tietokirja, joka sanoittaa omaa kokemusta, selittää sitä tai tekee maailman ymmärrettävämmäksi. Katriina Huttuselle Mari Pulkkisen väitöskirjansa pohjalta työstämä tietokirja antoi luvan surra omalla tavalla ja sanoitti tarvetta kieltäytyä selviämisestä ja lohdutuksesta, jäädä surun syliin.

Monien romaanien taustalla ovat kirjoittajan oman elämän tai suvun tapahtumat, todelliset henkilöt, todella tapahtuneet asiat. Tätä faktan ja fiktion suhdetta romaanissa pohtii Helena Sinervo esseessään Herta Müllerin teoksesta Ihminen on iso fasaani.

Lainaus Helena Sinervon esseestä teoksesta Suurteoksia

Mitkä ovat minun suurteoksiani?

Suurteoksia-teoksessa pohdituista tai esitellyistä teoksista selvimmin omalle suurteoksia-listalleni kuuluu Lionel Shiverin Poikani Kevin, jota Milja Sarkola tarkastelee. Hän pohtii esseessään syyllisyyttä, erityisesti vanhemman syyllisyyttä, joka romaanissa on miltei suurinta mahdollista – romaanin yhtenä aiheena on koulusurmat –, mutta joka on kaikessa vanhemmuudessa aina läsnä. Syyllisyys siitä, mitä on tehnyt tai jättänyt tekemättä ja pelko siitä, mihin se on johtanut tai saattaa johtaa.

Lainaus Milja Sarkolan esseestä teoksessa Suurteoksia

Muistan itse, kun ensimmäisen kerran luin romaanin. Sen loppukohtaus oli raju ja herätti minussa valtavia tunteita, joiden yli en tahtonut millään päästä – Sarkola kirjoittaa katharsiksesta. Muistan, miten kirja jäi vaivaamaan ja ahdistamaan ja pohdituttamaan. Teki suorastaan pahaa. Silloin kaipasin lukupiiriä, jossa olisin voinut keskustella kirjasta.

Olen joskus listannut 100 mieleenpainuvinta teosta – minun suurteokseni – mutta nyt, kaksi vuotta listan kirjoittamisen jälkeen ehkä lisäisin mukaan joitain teoksia, ehkä ottaisin joitain pois. Oman elämän merkittävät kirjat ei ole lista, joka pysyisi pitkään samanlaisena.


One thought on “Naistenviikon lukuhaaste: Suurteoksia

  1. Ryhdyin miettimään elämäni suurteoksia ja tutkin sinun satalistaasi. Vaikeaa listaaminen olisi mutta monia samoja kirjoja siihen valitsisin. Ja todennäköisesti tulisi vuosittain muutoksia. Ja nyt postaamasi kirja siirtyi oitis lukulistalleni, en tiedä, miten se on siitä lipsahtanut.

    Kiitos panostuksestasi naistenviikkohaasteeseen!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.