Kun vuoden 2001 syyskuun kahdennentoista päivän aamuna nousin ylös ja katsoin ulos ikkunasta pienelle takapihallemme, sen takana avautuvalle metsikölle ja ylös taivaalle, maailma näytti erilaiselta kuin edellisenä aamuna: olin herännyt uudenlaiseen, muuttuneeseen maailmaan, joka tuntui pelottavalta ja turvattomalta. Läheiselle kentälle laskeutuvat lentokoneet näyttivät vaarallisilta. Kannoin huolta siitä, minkälaisessa maailmassa silloin pienet lapseni joutuisivat kasvamaan.
Tuosta aamusta on kulunut jo parikymmentä vuotta. Jossain määrin maailma tuolloin muuttuikin, mutta muutoksiin on myös tottunut. Lentokentän turvatarkastuksessa levittää jo rutiininomaisesti kaiken mukana kulkevan läpivalaistavaksi, eikä käsimatkatavaroihin pakkaa yli litraa nestemäisiä asioita tai teräviä esineitä. Maailmanpolitiikassa muutokset olivat suurempia. Maailman muuttumisesta huolimatta lapset ovat kasvaneet eteenpäin katsoviksi nuoriksi aikuisiksi ja heidän elämänsä sujuu hyvin.
Mutta tämän päivän lapset ja nuoret ovat saaneet kannettavakseen ilmastonmuutoksen uhan ja kaksi vuotta pandemiaa. Eikö se jo riittäisi?
Viikko sitten jouduimme taas heräämään aivan uudenlaiseen, pelottavaan ja uhkaavaan maailmaan. Sen, heräsimmekö uuteen kylmään sotaan, kolmanteen maailmansotaan vai johonkin muuhun, tulee vain aika näyttämään. Mutta minua pelottaa taas, kun katson ulos, vaikka aurinko paistaa ja linnut laulavat kevättä.
Minulla ei ole tarjolla analyysejä, toimintaohjeita tai perusteltuja näkemyksiä. Luotan niiden osalta asiantuntijoihin. Kerron vain siitä, mitä koen ja tunnen, miten reagoin.
Tuon viikontakaisen aamun ensimmäinen reaktio, joka nousee aika ajoin edelleen pintaan, on kauhu. Skenaariot pommituksista, pakopaikoista, varmuusvarastoista, pojistamme aseet kädessä ja sotilaskoneista yllämme hirvittävät. Ja samanaikaisesti päälle vyöryy järkytys siitä, mitä Ukrainassa ja ukrainalaisille ihmisille juuri nyt tapahtuu, mitä kaikkea kauheaa he joutuvat kokemaan.
Säpsähtelen öisin hereille, sydän lyö levottomasti, enkä kykene päivisin keskittymään työntekoon. Kaikki kirjoituspuuhani ja arkiset toimeni tuntuvat tässä kohtaa niin triviaaleilta.
Pyrin rauhoittamaan mieltäni hengittämällä pitkään ja rauhallisesti, pysähtymään uloshengityksen jälkeen ja rentouttamalla kasvolihaksiani. Rajoitan uutissivustojen ja sosiaalisen median seuraamistani, enkä lähde seuraamaan kommenttikenttiä tai videoita sodan tuhoista. Pyrin noudattamaan asiantuntijan neuvoa: Juuri nyt meillä ei ole hätää. Keskity elämään arkista elämää. Huolehdi itsestäsi.
Kun ei voi vaikuttaa suuriin asioihin, on tartuttava pieniin. Ryhdyn kirjoittamaan päiväkirjaa. Niin tein pandemiakeväänäkin, sinä ensimmäisenä. Kävelen ulkona. Pidän yhteyttä läheisiini ja ystäviini. Puhun ja kuuntelen.
Pyrkimällä suojelemaan itseäni uutisista ja somesta vyöryvillä pahuuden ja kärsimyksen kuvauksilta, en pyri kieltämään tapahtumia. Seuraan edelleen uutisia ja sosiaalista mediaa, mutta harkitummin. Teen sen minkä pystyn: Osoitan tukeni Ukrainalle ja ukrainalaisille eri tavoin. Osoitan solidaarisuutta ja tukea ukrainalaisille kollegoilleni. Lahjoitan rahaa hyväntekeväisyysjärjestöille. Tarjoan konkreettista tukea Suomeen tuleville pakolaisille, sitten kun on sen aika.
Omaa jaksamistani ja mieltäni suojelen paitsi keskittymällä työntekoon myös rauhoittavalla, harmittomalla viihteellä. Kuuntelen ja luen tarinallisia tietokirjoja tai historiallisia romaaneja, joissa ei ole juurikaan väkivaltaa. Katselen sarjoja tai elokuvia, joissa tanskalaiset sairaanhoito-opiskelijat neuvottelevat säännöistä 1950-luvulla tai newyorkilaiset 1800-luvun seurapiirit varjelevat rajojaan ja käytöstapojaan. Ehkä aloitan alusta jonkin ennen näkemäni sarjan tai katson tutun elokuvan taas uudelleen. Tällaiset turvakirjat, -elokuvat ja -sarjat ovat sellaisia, joiden puoleen käännymme silloin, kun olemme sairaita, uupuneita tai ahdistuneita.
Myös kutominen on minulle turvatoimintaa. Vaikka kudon kaikkina aikoina ja miltei kaikissa paikoissa, juuri nyt kutomisella on selviytymistä tukeva ja terapeuttinen merkitys. Sodan alkamispäivänä kävin hankkimassa itselleni pehmeää lankaa, jonka värit kertovat keväästä ja toivosta. Siitä kudon itselleni ja läheisilleni sukkia.
Kutominen on tutkimustenkin mukaan terapeuttista, rauhoittavaa ja meditatiivista toimintaa, joka vähentää stressiä, laskee verenpainetta ja auttaa käsittelemään surullisia ja vaikeita asioita sekä menetystä.
Kutominen ei ole vain passiivista ajankulua, vaan siihen liittyy aktiivinen, poliittinen ja aktivistinen puolensa. Kutojat voivat osoittaa mieltään vaikkapa julkisiin tiloihin kiinnitetyillä tai sosiaalisessa mediassa esitellyillä töillä, jotka välittävät poliittista sanomaa, kuten rauhanaatetta. Kutojat voivat toiminnallaan vastustaa sotaa ja konflikteja tai toimia kärsivien, esimerkiksi pakolaisten hyväksi.
Juuri nyt maailman kutojayhteisö on kohottanut puikkonsa vastustamaan Ukrainan sotaa ja puolustamaan sodassa kärsiviä ja niitä, jotka ovat joutuneet lähtemään pakoon omasta maastaan.
Tapoja on monenlaisia. Tukea voi osoittaa vaikkapa neulomalla käyttäen Ukrainan värejä, sinistä ja keltaista. Neulesuunnittelijat suunnittelevat ohjeita, joissa otetaan kantaa sotaan ja joiden tuotto välitetään hyväntekeväisyyteen. Tilasin itselleni juuri sukkaohjeen, jossa on rauhankyyhyky ja jonka tuotot ohjataan Unicefin toimintaan.
Lankakaupat ja langantuottajat ohjaavat tiettyjen tuotteiden tai päivien myyntituloja hyväntekeväisyyteen. Yksittäiset kutojat voivat ostaa tällaisia ohjeita, lankoja tai tuotteita ja osallistua siten hyväntekeväisyysvarojen keräämiseen. He voivat myös valmistaa käsitöitä, joiden myyntitulot ohjataan hyväntekeväisyyteen.
Monet kutojat haluavat auttaa suoraan ukrainalaisia. Niinhän on tehty kautta aikojen: naiset ovat kutoneet lämpimiä asusteita niin sotilaille kuin sotaa pakeneville. Tällä hetkellä valmiiden töiden toimitus Ukrainaan ei todennäköisesti onnistu, mutta viimeistään ensi syksynä säiden viiletessä Suomeen tulleet tai tulevat pakolaiset ja turvapaikanhakijat tarvitsevat lämpimiä villasukkia, ovat he sitten paenneet sotaa, konfliktia, diktatuuria tai luonnonkatastrofeja, tulivat he sitten Ukrainasta, Lähi-idästä, Afrikasta, Afganistanista tai Venäjältä.
Kutoen ei pelasteta maailmaa. Mutta kutomalla voi turvata omaa mielenrauhaansa ja säilyttää toimintakykynsä. Lisäksi kutoen voi lämmittää palelevia varpaita, sormia tai korvia. Samalla ehkä, pieneltä osalta, voi lisätä lämpöä ja turvallisuutta maailmaan, sukka ja vantus kerrallaan.
Nostetaan teksti pöydälle 
3 thoughts on “Hengitä. Huolehdi itsestäsi ja läheisistäsi. Tee mitä voit.”