Kolme vuosikymmentä turkulaisena humanistina

Opintielle

Kun elo-syyskuun taitteessa 1988 astuin Fennicumin pihamaalle 24-vuotiaana, tuoreena uskontotieteen ylioppilaana, ei mielessäni käynyt sellainen mahdollisuus, että olin saapunut paikkaan, jossa viettäisin koko tulevan työelämäni. Minulla on tällä hetkellä kymmenisen työvuotta jäljellä, mutta on aika epätodennäköistä, että enää vaihtaisin (tai kelpaisin) mihinkään muuhun työpaikkaan.

Valmistuttuani ylioppilaaksi Porin Riihikedon lukiosta keväällä 1982 olin tehnyt sekalaisia töitä siivoojana, tsupparina ja jäätelönmyyjänä, opiskellut vuoden kankaankudontaa Tyrvään kotiteollisuuskoulussa ja toisen vuoden ruuanlaittoa Porin aikuiskoulutuskeskuksessa. Pisimpään olin työskennellyt autoemäntänä (siis rahastajana) Satakunnan Liikenteellä Porin ja Helsingin välisessä pikavuorossa. (Näin pitkään yliopistoon opiskelemaan ja työskentelemään päästyäni painajaisia, että olin taas Forssan linja-autoasemalla laskemassa rahtikirjoja.)

Kun astelin lyhyessä hameessani ja harmaissa isoäidinsaappaissani Fennicumin kivetylle pihamaalle syyskuun alussa 1988, olin jännittynyt mutta onnellinen. Tulevaisuuden suunnitelmissa oli Jim Morrisonin sanoituksia ja runoutta käsittelevä väitöskirja – vaikka minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mistä väitöskirjassa tai väittelemisessä oli kyse. Enhän tiennyt mitään yliopisto-opiskelustakaan.

Fennicum, Henrikinkatu 3

Henkilökuntaa ja opiskelijatovereita

Tuohon aikaan uskontotieteen professorin virkaa teki Aili Nenola. Nenolan lisäksi uskontotieteen opetuksesta huolehtivat Tanja Uttula-Saarinen, Martti Junnonaho, Hannu-Pekka Huttunen ja Matti Y. Karjala. Opiskelijaryhmä jakaantui heti alussa yleisen linjan ja opettajalinjan opiskelijoihin. Opettajalinjan opiskelijoita en oikeastaan oppinut edes tuntemaan, niin eri ryhmään he silloin kuuluivat.

En myöskään käynyt yhdelläkään teologian kurssilla tai luennolla – jälkeenpäin ajateltuna, ehkä olisi kannattanut olla siihen suuntaan avarakatseisempi. Meitä yleisen linjan opiskelijoita taisi olla viisi tai kuusi. Kaksi aivan vasta lukiosta tulleita ja kolme jo laajemmin elämää nähneitä. Mahtoiko olla niin, että vain kaksi meistä aikanaan valmistui uskontotieteestä. Emme olleet kovin kiinteä ryhmä, enkä osallistunut myöskään opiskelijajärjestö Nirvanan toimintaan yhtä kokousta lukuunottamatta.

Aloitin opintieni istumalla luennoilla, kuten kaikki muutkin. Olin aluksi vähän pettynyt opetukseen, kun luennoitsija toisti aina useampaan kertaan lauseet, jotka hän oli kirjoittanut luentokalvoille ja jotka hän halusi meidän kirjoittavan muistiinpanoihimme. (Minulla on ne vielä jäljellä.) Vähän enemmän haastetta oli professori Aili Nenolan tutkimushistoriaa käsittelevillä luennoilla ja eteen tulevilla kirjatenteillä, joihin piti lukea pinokaupalla kirjoja. Englanninkielisen tutkimuskirjallisuuden lukeminen oli haastavaa, vaikka sainkin käyttööni kopiot tekstistä, jossa joku oli yrittänyt huonolla menestyksellä suomentaa ja tiivistää massiivista Waardenburgin tutkimushistoriaa.

Opettelinkin tekemään itse referaatteja tenttikirjoista kierrekantisiin vihkoihin ja kertasin kirjoittamani tentin lähestyessä. Tapa oli hidas mutta toimiva, sillä pääsin tenteistä läpi. Jotain saatan tenttimistäni kirjoista muistaakin. Vihkokasan täynnä ammoisien tenttikirjojen tiivistelmiä heitin pois vasta vuoden 2018 alkukesän siivousinnostuksessani. En ollut niitä kertaakaan tarvinnut kuluneina vuosikymmeninä.

Niin, minulla oli opiskelujeni alkaessa ja myös päättyessä professorina Aili Nenola. Opintojen aikana sijaisuutta hoiti kolme muutakin naisprofessoria: Anna-Leena Siikala, Helena Helve ja Päivikki Suojanen (nyk. Antola). Sain aivan harhaanjohtavan kuvan naisten mahdollisuuksista menestyä akateemisessa maailmassa, mutta samalla sain Aili Nenolasta esikuvan ja mallin vahvasta mutta rauhallisesta opettajasta ja tutkijasta. Häneltä sain myös ensimmäiset virikkeet feministiseen näkökulmaan ja sukupuolen huomioonottavaan uskonnontutkimukseen. Kirjoitin hänelle esseen, joka tarkasteli sukupuolinäkökulmasta vanhan kotikaupunkini Porin Rattaanpyörä-baaria.

Varsinainen virkaannimitetty professori Lauri Honko oli miltei koko opiskelujeni ajan virkavapaalla akatemianprofessorina ja ties minä. Näin hänet kerran Fennicumin pihalla, tentin hänelle yhden laajan kirjapaketin (siis Todella Laajan, noin kymmenkunta kirjaa) ja kuuntelin yhden luennon, jossa hän kertoi, miten Suomen Akatemialta haetaan rahoitusta (ikään kuin olisin tiennyt, mikä on Suomen Akatemia). Olisi pitänyt ehkä kuunnella tarkemmin, että olisin paremmin onnistunut myöhemmissä Akatemian hauissani.

Sattuman sanelema juttu

Heti ensimmäisenä opiskelusyksynä pääsin onnekkaasti kiinni työelämään, sattuma, joka vaikutti huomattavasti tulevaan uraani ja elämääni. Ollessani kyläilemässä ystäväni luona, hänen kämppiksensä tuli kysymään, haluaisinko sijaistaa häntä Fennicumin seminaarikirjaston iltapäivystäjänä. Istuisin vain paikallani ja lähtiessäni sammuttaisin valot ja sulkisin oven perässäni. Lupauduin heti, ja myöhemmin, hänen siirryttyään muihin töihin, perin hänen työnsä: minusta tuli kirjaston iltapäivystäjä.

Istuin Fennicumin seminaarikirjaston palvelutiskillä ja annoin kirjoja lainaan ja otin vastaan palautuksia – tämähän oli hyvin manuaalista toimintaa papereilla, kynillä ja leimasimilla, sillä tietokoneet tulivat yleiseen käyttöön vasta myöhemmin.

Sen jälkeen kävin sulkemassa kaikki Juslenian rakennuksessa sijaitsevien kirjastojen ovet. Niitä oli huomattavan paljon, mutta minulla oli pieni lappunen, johon oli lyijykynällä piirretty reitti, joka kulki kaikkien suljettavien ovien kautta. Pysähdyin aina hetkeksi kolmannen kerroksen klassisen filologian kirjastoon ihailemaan suuresta ikkunasta avautuvia maisemia. Vuoden 2018 kesänä Juslenia kirjastoineen ja ikkunoineen purettiin maan tasalle.

Päivystin myös kellarikerroksessa sijaitsevassa sanomalehtivarastossa (joka oli osa nyt purettua Jusleniaa) – mahdollisimman kaukana asiakkaista, lukien tenttikirjoja. Sulkemisajan jälkeen ajoin hissillä yliopiston pääkirjaston (nykyinen Feeniks) palvelutiskille, jossa aloin lajitella seuraavan päivän tilauksia. Hiljalleen etenin kirjastourallani ja sain sairasloma- ja kesälomasijaisuuksia. Ensimmäistä kertaa löysin työn, josta todella pidin.

Opinnot etenivät hyvin. Opiskelin innoissani myös sosiologiaa ja vähemmän innoissani kasvatustiedettä ja valmistuminen alkoi uhkaavasti lähestyä. Pelastukseksi löytyi ensin se, että päätin lukea sosiologiasta myös syventävät opinnot ja kirjoittaa sinne sivugradun. Lisäksi hain ja pääsin opiskelemaan informaatiotutkimusta  Tampereen yliopistoon, jossa suoritin vuoden aikana perus- ja aineopinnot ja sain näin kirjastonhoitajan pätevyyden. Siitä oli jatkossa kovasti hyötyä, vaikkei minusta lopulta kirjastonhoitajaa tullutkaan. Akateeminen maailma on täynnä epävarmuutta, joten Plan B on hyvä olla olemassa.

Kuljin lukuvuoden 1993–1994 Tampereelle päivittäin junalla ja tein matkalla opiskelutehtäviä informaatiotutkimuksesta ja kirjoitin gradua uskontotieteestä. Opin tietämään, mikä on sähköposti. Tein tietokantahakuja amerikkalaisesta tietokannasta, jonne otettiin kalliisti yhteys modeemilla. Näin dc-rompuille tallennettuna uutisfilmin ilmalaiva Hindenburgin tuhosta. Opin tietämään, mikä Kummeli on, vaikka en pitänytkään sitä heti hauskana – olinhan kuitenkin pohjimmiltani turkulainen humanisti.

Valmistuin uskontotieteen maisteriksi helmikuun puolivälissä 1995. Hain paperini koruttomasti tiedekunnan kansliasta ja kävin syömässä ravintolassa katsellen kadulla ajelevia penkkariautoja. Helmikuun lopulla sainkin jo vauvan ja ryhdyin äidiksi.

Äitiysloman ja hoitovapaan jälkeen aloitin työt vuorotteluvapaan sijaisena pääkirjaston kaukopalvelussa, jossa jo suvereenisti käytin sähköpostia. Ura yliopiston kirjastossa näytti selvältä. Mutta yllättäen uskontotieteen oppiaineessa oli avoinna arkistoassistentin tehtävä, joka näytti kuin minua varten laaditulta (mitä se ei todellakaan ollut). Siinä maisterinpapereiden lisäksi odotettiin asiakaspalvelukokemusta sekä kokemusta Trip-tietokannan käytöstä. Minulla oli kirjastosta molempia.

Lähetin hakemuksen, koska kerran paikka oli avoinna. En hetkeäkään uskonut mahdollisuuksiini, eihän Lauri Honko, joka valinnasta päätti, ollut ikinä edes tavannut minua. Kaiken lisäksi, hakemuksessa piti olla mukana tutkimussuunnitelma. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mikä on tutkimussuunnitelma, miten sellainen kirjoitetaan ja mitä väitöskirjanteko ylipäätään olisi. Kirjoitin siis jonkinlaisen tekstin, jossa kuvittelin, miten jatkaisin sosiologian gradussani käsittelemääni aihetta, kansalaisuskontoa. Onneksi olin hakemukseeni kirjannut erinomaiset suosittelijat, esimieheni kirjastossa ja Kiinteistötalouden instituutissa (jossa olin myös opiskeluaikanani työskennellyt), ja he antoivat minusta hyvän kuvan työntekijänä.

Uskontotieteen assistenttina Fennicumissa ja Tossutehtaalla

Niin siirryin keväällä 1997 kirjaston kaukopalvelusta yliopistonmäen päältä, alemmas Henrikinkadulle, Fennicumin katutasolle, arkiston palvelupisteeseen. Siellä lainasin kenttätyövälineitä, annoin kuunneltavaksi ääninauhoja ja tallensin hankalasti tietokantaan uusia arkistoaineistoja.

Ensimmäinen rupeama arkistossa jäi melko lyhyeksi, sillä jäin puolen vuoden päästä äitiyslomalle. Takaisin töihin palasin vuoden 1999 alussa. Silloin sain käyttööni työnantajan kustantaman uuden ihmeellisen vekottimen: kännykän.

Olen toisaalla kirjoittanut urastani uskontotieteen oppiaineessa, joten en kertaa sitä tässä, ainakaan samankaltaisesti. Suurimman osan työuraani esimieheni ja professorini oli Veikko Anttonen, koko ajan kollegani ja joinain vuosina myös esimieheni on ollut Matti Kamppinen. Kollegojani ovat olleet myös Tuija Hovi ja Pekka Tolonen.

Tärkeä rooli urani etenemisessä oli Fennicumin aikaisella kulttuurien tutkimuksen laitoksen johtajalla, folkloristiikan professori Annikki Kaivola-Bregenhøj’llä, joka viisaasti kehotti minua keskittymään väitöskirjan tekoon, arkiston kehittämisen sijaan, jos halusin tulevaisuuden akateemisessa maailmassa. Väitöskirjan tekemisen prosessista olen kirjoittanut Suomen uskontotieteellisen seuran antologiassa Miten minusta tuli uskontotieteen tohtori.

Uskontotieteen henkilökuntaa ja jatko-opiskelijoita 2000-luvun alusta. Kuvaajaa en valitettavasti muista. Hänellä oli ilmeisesti käytössään kalansilmäobjektiivi.

Arkistoassistentin kolmivuotisen virkakauden jälkeen sain viisivuotisen assistentinviran. Jossain vaiheessa minut siirrettiin alakerran arkistohuoneesta yläkertaan, oppiaineen muun henkilökunnan keskuuteen. Integroiduin tällöin paremmin työyhteisöön ja oppiaineeseen, ja aloin myös opettaa ja ohjata graduja ja tehdä muita, moninaisia oppiaineen tehtäviä. Samalla tein myös väitöskirjaa ja jatkoin arkistokokoelmien vastuuhenkilönä.

Valtava ponnistus kulttuurien tutkimuksen laitoksella oli suuri muutto Tossutehtaalle, Lemminkäisenkadun ja Sirkkalankadun kulmaan. Kyseessä oli vanha kenkätehdas, jota yliopistolla käytettiin väistötilana erilaisissa yhteyksissä. Nykyään tila on remontoitu kirjastorakennukseksi ja se on nimetty Teutoriksi. Meidän siirtyessämme sinne (muistan hyvin muuttopäivän, mutta en muista vuotta) tila oli sokkeloinen, pimeä ja vähän pelottavakin. Sinne saattoi helposti eksyä. Se oli kylmä, sen lattiat narisivat ja katto oli matalalla.

Tällä hetkellä Tossutehdas on remontoitu ja toimii Teutori-nimisenä kirjastotilana.

Koska vuodet Tossutehtaalla olivat minulle henkilökohtaisesti rankkoja, muistoni rakennuksesta ovat tummilla ja synkillä sävyillä maalattuja. Oma työhuoneeni toki oli valoisa, siinä oli korkea, kapea ikkuna Lemminkäisenkadulle. Mutta en kotoutunut huoneeseen koskaan, täytin tietokoneeni näytön reunat keltaisilla tarralapuilla, jotka muistuttivat minua tapaamisista, kirjoitin pitkiä tehtävälistoja, joita en saanut koskaan valmiiksi.

Henkilökunnan kirja- ja mappilaatikoiden muuttaminen oli lastenleikkiä sen rinnalla, miten arkisto kokonaisuudessaan piti pakata, muuttaa ja purkaa niin, että järjestys säilyi. Ja kun Fennicumin kosteusvauriot oli saatu korjattua (tai ehkä sittenkään ei, kuten myöhemmin kävi ilmi), kaikki piti muuttaa taas takaisin. Tosin silloin arkisto siirtyi Fennicumin kellarikerrokseen, jonne rakennettiin kaksi arkistoaineistojen säilytykseen soveltuvaa huonetta.

Arkistohyllyjä Teutorin varastotilassa. Samankaltaisia hyllyjä on ollut niin kirjastossa kuin arkiston tiloissa Fennicumissa.

Kun vuoden 2005 joulukuussa väittelin tohtoriksi, oli Fennicum korjattu ja saatoin puolustaa työtäni tutussa luentosalissa XXV – salissa, jossa olin istunut pääsykokeissa, jossa olin kuunnellut lukemattomia luentoja ja lopulta myös pitänyt suuren joukon luentoja.

Väitöstilaisuuteni yleisöä Fennicumin XXV-luentosalissa 3.12.2005

Väitöksen jälkeen oli ura assistenttina ohitse. Assistentin virkakausia ei voinut enää jatkaa. Jäin työttömäksi ja tein tuntitöinä opetusta ja gradujen arviointia sekä apurahalla jatkotutkimusta. Suunnilleen vuoden päästä jatkuivat määräaikaiset työsuhteeni oppiaineessa tutkijana ja yliopisto-opettajana. Fennicumin kolmannen kerroksen seminaarihuoneessa annoin syksyllä 2009 opetusnäytteeni dosentin arvoa varten. Ja seuraavana vuonna sain pysyvän, toistaiseksi voimassa olevan työsuhteen yliopisto-opettajana (työnimike muutettiin myöhemmin yliopistonlehtoriksi).

Sirkkala ja Arcanum

Lisää muutoksia oli tulossa. Yliopistot oli tällä välin yksityistetty. Emme olleet enää valtion virkamiehiä, vaan meillä oli toimia, joissa pyrimme toimimaan mahdollisimman hyvin ja tehokkaasti. Virkavastuun sijaan alettiin puhua tulosvastuusta. Tehokkuuden nimissä pienet laitokset yhdistettiin yhdeksi suureksi Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitokseksi. Säästöjen ja Fennicumin homehtumisen vuoksi edessä oli taas muutto.

Sirkkalan kasarmialueen Historicum-rakennus sekä sen edustalla sijaitseva vuoden 1918 -muistomerkki. Kuva: Anne Heimo.

Nyt siirryimme Sirkkalan kampusalueelle, joka oli aiemmassa elämässään ollut Sirkkalan kasarmi monine sotilaallisine ja raskainekin muistoineen. Historian ja taiteiden tutkimuksen oppiaineet olivat muuttaneet kortteliin jo aikaisemmin, joten uskontotieteen, folkloristiikan ja kansatieteen pienten oppiaineiden muuttaessa paikalle, toisten piti tiivistää ja mahtua pienempiin tiloihin. Emme siis tunteneet oloamme kovin tervetulleeksi ja oppiaineet hajautettiin eri rakennuksiin ja kerroksiin, jotta meidän oli helpompi identifioitua uuden, suuren laitoksen osaksi. Toki edelleen jatkoimme oppiaineryhmänä, joka tekee paljon yhteistyötä.

Uskontotiede sijoitettiin keskelle historiantutkijoita, Suomen historian kerrokseen. Vaikka henkilökunta sijaitseekin samalla käytävällä, jatko-opiskelijat on hajautettu toisaalle, kuka minnekin. Siksi oppiaineen yhtenäisyys tuntui Fennicumin jälkeen heikenneen entisestään. Tuttu, yhteinen kahvihuone puuttui, joten emme nähneet toisiamme säännöllisesti kuin oppiainekokouksissa.

Toki Aikalan kahvihuoneessa on kokoonnuttu monet kerrat virallisemmissa kokouksissa ja epävirallisemmissa palavereissa. Kokouseväät ovat aina tärkeitä. Tässä kuvassa eväät ovat niin tuhteja, että kyse täytyy olla akatemiahankkeen suunnittelusta.

Vuosien myötä olemme oppineet toisenlaista yhteisyyttä ja yhtenäisyyttä, mutta yhä suurempi osa jatko-opiskelijoista ei kovin hyvin integroidu oppiaineeseen ja koe yhteisöllisyyttä toisten uskontotieteilijöiden kanssa. Mutta on syntynyt monenlaista muuta yhteisöllisyyttä, oppiainerajojen yli. Mikä kai on ollut koko ajan tarkoituskin. Hyviä tutkija-, kollega- ja ystävyyssuhteita on solmittu Sirkkalan eri rakennuksissa ja kerroksissa sekä myös Porin kampuksella sijaitsevien henkilöiden kanssa. Monitieteisten seminaarien, konferenssien ja kurssien järjestäminen on ollut inspiroivaa.

Ehkä tärkein saavutus tällä yhteisöllisyyden ja monitieteisyyden saralla on laitoksen vahva esoteriapainotteisuus, joka on tuottanut ja tuottamassa opinnäytteitä, artikkeleita, kirjoja, kursseja, seminaareja ja tutkimushankkeen nimeltä Uuden etsijät.

Uuden etsijät -hankkeen tutkijat ryhmäkuvassa. Kuvaaja: Maria Vasenkari.

Ylipäätään näinä Sirkkalan vuosina uskontotieteilijän identiteettini on laajentunut vahvemmin humanistin identiteetiksi ja näen itseni ja oppiaineemme osana suurempaa kokonaisuutta HKT-laitosta. Myös folkloristiikan ja uskontotieteen TKU-arkisto, jossa aloitin työni, on näinä vuosina sulautunut osaksi suurta HKT-laitoksen arkistoa.

Toivottavasti tämä yhteisöllisyys edelleen vahvistuu muuttaessamme (näillä näkymin) reilun vuoden päästä Arcanumiin. Sinne on ymmärtääkseni tarkoitus luoda humanistien ja humanistisen tiedon ja tietämyksen keskittymä, jossa sijaitsevat kaikki humanistisen tiedekunnan oppiaineet, oppiaineiden seminaarikirjasto ja HKT-arkisto.

Kasarmialueella tulemme olemaan myös fyysisesti lähempänä Åbo Akademin humanistien keskittymää Arkenia sekä meille uskontotieteilijöille ja esoteriatutkijoille tärkeää kirjasto- ja tutkimusresurssia Donner-instituuttia. Siellä Arcanumissa (suomeksi sana tarkoittaa mysteeriä, salaisuutta, elämäneliksiiriä) tulen viettämään viimeiset työvuoteni. Luultavasti.


One thought on “Kolme vuosikymmentä turkulaisena humanistina

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.